Hirveää verilöylyä katsellessaan vuodatti Kustaa kuumia kyyneleitä ja käski torvella antaa merkin, että taistelu lopetettaisiin.
Ilta oli jo tulossa, joten ei taistelu enään sinä päivänä voinut tulla kysymykseen.
Linnan väestä oli noin puolet kaatunut ja jälelle jääneet olivat käyneet niin raajarikoiksi, ettei linnan puolustamista enään saattanut ajatellakaan; sen täytyi antautua voittajien armoille.
Nuori Niilo Sture kierteli linnan huoneissa ja pyysi että hänet päästettäisiin hänen sukulaisensa kuninkaan luo, jota ei hän laisinkaan sanonut pelkäävänsä.
Nyt avautuivat kaupunginportit ja koko miehistö tuomittiin kavaltajina; 70 heistä mestattiin. Kuningas olisi mielellään tahtonut säästää vanhan pyssyniekan, mutta hänen väkensä oli hänelle vimmoissaan ja vaati hänen vertaan, joten kuninkaan täytyi tuomita hänet saman kohtalon alaiseksi kuin muutkin.
Arvid Vestgöte, jonka haava onneksi ei ollut sen vaarallisempi kuin että saattoi toivoa hänen pian parantuvan, sai Kalmarin linnan läänityksekseen. Ja kuningas antoi käskyn, että se heti pantaisiin kuntoon.
Nuoren Niilo Sturen otti hän mukaansa ja läksi meritse Tukholmaan.
Tiellä sattui lyypekkiläinen "Joutsen", hänen paras laivansa, joka kuljetti kaikkia sotavarustuksia ja parhaita tykkejä, karille Ölannin likellä ja vajosi kahdenkymmenen sylen syvyyteen.
Tämä vuosi toikin mukanaan paljon vastoinkäymisiä. Tukholman linnassa syttyi tulipalo ja suuri osa linnaa sekä hopeakammio paloi. Samaan aikaan oli Taalaissa kaikellaisia levottomuuksia.
Kuningas Kustaalla oli paljon vastoinkäymisiä kestettävänä yhtaikaa.