Ankarat ajat olivat tulossa; ei mistäänpäin näkynyt valonsädettä. Norrby uhkasi kauheampana kuin milloinkaan ennen, varsinkin kun Kristiankin taas nosti päätään. Velka Lyypekkiin oli kuin painajainen, joka uhkasi tukahuttaa kaiken elämän valtiosta, heittääkseen sen sitte ulkomaalaisten koronkiskurien käsiin. Ja ehkä pahin kaikesta oli henkinen kurjuus, joka sakeana sumuna painoi maata ja kansaa.
13.
MITÄ VOIMAKAS TAHTO SAA AIKAAN.
Severin Norrbyllä oli rautainen tahto; valansa Kristian kuninkaalle piti hän uskollisesti, vaikkei hän hyväksynyt hänen tekojaan ja vaikka hän oli ainoa, joka uskalsi sanoa hänelle totuuden. Kun hän rakastui Kristina Gyllenstjernaan, niin hänen jalompi minuutensa heräsi, mutta kun tämä kieltäytyi rupeamasta hänen vaimokseen, niin huonompi minuus taas pääsi hänessä voitolle. Hän ylvästeli sillä, että sormus jonka Kristina hänelle oli antanut, sisälsi avioliittolupauksen. Ja hänen synnynnäinen vihansa Ruotsiin ja ruotsalaisiin juurtui yhä syvemmälle.
Mutta hän ihaili heidän urhoollisuuttaan, koetteli mielellään voimiaan sellaisia vihollisia vastaan ja oli heti valmis tunnustamaan epärehellisyydeksi jokaisen petoksen, joka heille tapahtui.
Suurilla puhelahjoillaan ja saatanallisella sukkeluudellaan käytti hän hyväkseen mitä keinoja tahansa, kunhan ne vaan veivät tarkoitusten perille, mutta hänen huima luontonsa vaati yhtämittaa vaihtelua ja raittiita merituulia sisäisen hehkunsa jäähdyttämiseksi.
Hänestä oli tavattoman hauskaa, että hän oli saanut peijatuksi Kustaalta Gottlannin; välikappaleita, joita hän siihen oli käyttänyt, halveksi hän. Malmön sovinto oli hänen toimeenpanemansa, mutta jos tanskalaiset ja saksalaiset nyt luulivat että hän oli heidän vallassaan, niin he suuresti erehtyivät. Kuningas Fredrikin tai kauppakaupunki Lyypekin ystäväksi hän ei koskaan rupeaisi. Ei, hän tahtoi leikitellä heidän kustannuksellaan, niinkuin keisari Kaarle V huvitteli vastakeksityllä sakkipelillä, jossa kuninkaita ja talonpoikia sopi siirrellä mielin määrin, kunnes käsi vihdoin heitti koko pelin nurin narin.
Siihen Severin Norrby kyllä pystyikin. Kuka olisi voinut käskeä häntä lähtemään pois Gottlannista, jos hän siellä tahtoi viipyä? He eivät tunteneet häntä. Hän piti Visborginsa hallussaan ja kirjoitti sieltä karkoitetulle kuninkaalleen, vakuuttaen uskollisuutta ja ilmoittaen, että hän toivoi vielä kerran voivansa asettaa kuninkaan hänen oikeuksiinsa pohjoisten valtakuntien hallitsijana, jos hän vain saisi raha-apua, sotatarpeita, miehiä ja laivoja. Nykyinen hallitus oli hänen mielestään Tanskalle mitä haitallisinta laatua.
Samaan aikaan kirjoitti hän kuningas Kustaalle ja Tanskan Fredrikille.
Lähettiläänsä junkkari Moritz Oldenburgilaisen kautta koetti hän herättää Kustaassa toiveita, että Ruotsi voittaisi takaisin Gottlannin. Kustaa huomasi edulliseksi saada puolelleen niin mahtavan miehen kuin Norrby, ja antoi hänelle sentähden alussa ystävällisiä vastauksia, esittäen että he ensi avoveden tullessa tapaisivat toisensa ja persoonallisesti keskustelisivat.