Pian tiedettiin, että hänellä oli seitsemänsataa hyvin rakennettua ja varustettua laivaa, ruutia ja muonavaroja. Ja sekä Ruotsissa että Tanskassa odotettiin pelolla ja levottomalla epävarmuudella, mihin hän nyt aikoi ryhtyä. Lisäksi tuli Saksasta se uutinen että Kristian taas oli liikkeellä.
Silloin sattui tuuli ajamaan yhden Norrbyn laivan, joka täynnä hopeaa, tykkejä ja muuta tavaraa tuli Gottlannista, Kalmarinsalmeen, ja Arvid Vestgöte, joka aina piti silmät auki, otti sen. Hän sanoi tehneensä sen korvaukseksi siitä, että Norrby hiljan oli ottanut erään Kustaa kuninkaan laivan, jossa oli viisikymmentä laivaleiviskää kuparia ja joka oli mennyt karille Blekingen rannalla. Mutta Arvid Vestgöte ei ottanut laivaa yksin tavaroineen, vaan kaikkine väkineen, ja Norrbyn oman marskin sekä kolmattakymmentä hänen palvelijoistaan.
Tämä tappio koski syvästi Norrbyhyn ja hän kirjoitti kuningas
Fredrikille ja pyysi hänen suostumustaan saadakseen kostaa kuningas
Kustaalle ja hakeakseen Ruotsista korvausta kärsimästään tappiosta.
Itse lupasi hän maksaa kaikki sotakulungit ja tyytyä kohtaloonsa, tuli se sitte kuinka onnettomaksi tahansa; sitävastoin kuuluisi kaikki mitä hän valloittaisi Tanskan kruunulle.
Nyt käyttäytyi Fredrik ensi kerran rehellisesti Kustaata ja Ruotsia kohtaan. Hän ja hänen neuvostonsa herrat kirjoittivat nimittäin Kustaalle ja ilmoittivat Norrbyn aikomukset. Se tapahtui ehkä pelosta, sillä samalla pyysi Fredrik Kustaalta apua Norrbyta vastaan; hän nimittäin ei luullut voivansa yksin pitää puoliaan pelättyä merisankaria vastaan.
Norrby vimmastui Fredrikin kiellosta; hän miehitti paikalla Sölvesborgin, Lyckan ja Rottnebyn, pani kuntoon aluksensa, neljä suurta laivaa ja kuusi jahtia, ja liittyi yhteen kahden muun merisankarin kanssa, jotka kolmella jahdilla ja kahdella parkilla retkeilivät pitkin Beltejä. Vihdoin kirjoitti hän Kristianille ja pyysi voimakasta apua.
Hän oli taaskin päässyt Itämeren pelätyksi valtiaaksi; hänen ylpeä, huima luontonsa uhkui elämäniloa ja hän nautti ajatellessaan, kuinka Itämeren maat häntä pelkäisivät. Kukaan ei tuntenut sotatemppuja niinkuin hän ja melkein kaikki Itämeren satamat ja karit olivat hänelle vanhoja tuttuja. Sentähden häntä ja hänen pientä voimaansa pelättiin siihen määrään, että sitä voittamaan tarvittiin koko Tanskan ja Ruotsin yhdistetyt laivastot.
Kolme hänen suurta laivaansa valloitettiin, neljä jahtia pommitettiin puhki ja 400 miestä otettiin vangiksi. Töintuskin pääsi Norrby itse pakoon. Hän riensi laivastonsa jäännöksillä Narvaan yllyttämään Venäjän tsaaria sotaan, mutta Kustaa, joka ajoissa oli saanut vihiä hänen aikeistaan, lähetti Eerik Flemingin ja muita uskottuja miehiä Iivana Vasiljevitshin luo vahvistamaan 50 vuotista rauhaa. Lähetystö otettiin ystävällisesti vastaan ja tullessaan Moskovaan pantiin Norrby vankeuteen, josta Kaarle V hänet vihdoin pelasti. Senjälkeen rupesi hän keisarin palvelukseen, taisteli tunnetulla urhoollisuudellaan ja kaatui vihdoin Firenzen piirityksessä v. 1530.
Sellaisen lopun sai Severin Norrby, joka oli aikansa merkillisimpiä miehiä. Jos hän olisi voinut voittaa itsensä yhtä pontevasti kuin hän voitti vihollisensa, niin hän varmaankin vielä enemmän olisi vaikuttanut maailmanhistorian kulkuun. Mutta intohimot hallitsivat häntä ja sentähden hän sortui.
14.