Tuskin oli veisuu lopussa, kun ikkunaan ilmestyi sileäksi ajettu pää ja sen viereen nuoret naisen kasvot.
Varsinkin herättivät viimemainitut nunnien hämmästyksen; he saivat sentään veisatuksi messunsa loppuun ja sitte astui munkki yksin rukouskamariin.
— Pax vobiscum! alkoi munkki; — mitä teille kuuluu, rakkaat sisaret, tässä surullisessa yksinäisyydessä?
— Kiitos olkoon pyhälle neitsyelle, arvoisa isä; ruumiillisessa suhteessa ei meiltä puutu mitään, vastasi abbedissa, — ja se joka on kääntänyt ajatuksensa ja mielensä syntisestä maailmasta, ei koskaan tunne murhetta.
— Ette siis taida tietää, rakas sisar, jatkoi munkki, — että uusi kuningas, josta me toivoimme kirkon suojelijaa, sensijaan on käynyt sen kiivaimmaksi viholliseksi. Mutta tänne ei hänen mahtinsa tule ulottumaan.
— Sanctissima Maria ora pro nobis! huudahtivat nunnat ja tekivät ristinmerkkejä.
— Minut on lähetetty tuomaan teidän haltuunne erästä sisarta, jota, vaikka hän jo on kirkon palvelijatar, maailma vielä houkuttelee, ja hänkin sitä valitettavasti rakastaa. Teidän täytyy ruveta hänen ankaraksi ja valppaaksi äidikseen, rakas sisar!
Abbedissa nyökäytti päätään ja munkki avasi oven.
— Astukaa sisään, sisar Cecilia, sanoi hän, — te tulette näiden hurskaiden sisarten seurassa löytämään rauhaa ja tyytyväisyyttä, jos olette nöyrä ja tottelevainen.
Sekä abbedissa että nunnat hämmästyivät nähdessään tuon nuoren tytön, joka kevyin askelin astui huoneeseen. Hänen kasvonsa olivat kauniit, vaikka hyvin kalpeat, ja katseessa oli sellainen uhka, että hänestä, vaikka hän pysyi äänetönnä, saattoi nähdä, että hän tekee mitä tahtoo.