— Täällä ihminen kuolee pois maailmalta.
Ja kuolleelta koko ympäristö näytti hänestä tuntuvan; hän ei juuri koskaan katsahtanut edes järvelle, hän silmäili vain käsityötä, jota ahkerat kädet pitelivät ja jonka hän ainoastaan silloin heitti, kun rukoiltiin tai veisattiin.
Muuan nunnista rupesi Cecilian asemasta kutsumaan häntä Tysta'ksi.
["Tysta" merkitsee "äänetön", "vaitelias".]
Silloin nousi ensi kerran väriä hänen poskilleen ja silmät kyyneltyivät, kun hän mielenliikutuksissaan katsahti ympärilleen ja lausui:
— Niin, se on nimeni!
Hän pysyi yhä toveriensa ihmettelyn esineenä, mutta syksymmällä rupesi hänen käytöksensä käymään hiukan levottomaksi. Hänen käsityönsä likeni jo loppuaan ja hän malttoi tuontuostakin luoda katseensa järvelle, jolla myrsky raivosi.
Oli jo myöhäinen syksy, kun eräänä päivänä Veneri alkoi asettua. Jää peitti koko Kinnelahden ja heikko länsituuli liikutteli hiljaa harmaata, jäistä vettä. Ikkunasta silmäilivät nunnat talvista maisemaa. Heistä tuntui tavallista kolkommalta.
Äkkiä huomasivat he järvellä liikkuvan esineen. Se oli melkein kuin aave, joka hiljaa, mutta varmasti, likeri.
Sisar Sofia väitti sitä harmaaksi hevoseksi. Sisar Anna taas luuli sitä harmaaksi veljeksi, joka ehkä oli eksynyt ja nyt oli hukkumaisillaan.
— Se on susien kuningas! huusi sisar Ingrid.