— Ei, puhkesi sisar Elsa vallan haltioissaan puhumaan, — se on jättiläissusi, joka on tunturisusien päällikkö!

Abbedissan mielestä tuntui niin synkältä, että hän paikalla käski nunnia ryhtymään juhlalliseen hartauden pitoon.

Cecilia neiti oli hänkin tarkastanut ihmettä, mutta hän vaikeni tavalliseen tapaansa, vetäen ainoastaan huntua kireämmälle ympärilleen. Veisuu alkoi.

Mutta Cecilian ääni ei koskaan vielä ollut kaikunut niin kauniina, se soitti iloa ja ylistystä ja nunnat katselivat hämmästyneinä toisiaan ja arvelivat, että kylläpä tuo osasi laulaa, vaikkei hän osannut puhua.

Hartaushetken loputtua riensivät nunnat taas ikkunaan ja nyt he huomasivat että kummitus olikin vaan kalastaja, joka juuri laski kurjan veneensä maihin niemen kärkeen; maston virkaa hoiti vanha airo ja purjeena oli vanha sudennahkainen turkki. Tuulen avulla pääsi vene ohuen jääpeitteen läpi, kalastajan pitäessä perää toisella airolla.

Maallenousu Lurön rantaan oli ankarasti kielletty, mutta jos kalastaja oli hengenvaarassa, niin hänelle täytyi suoda anteeksi.

Ingrid rouva joutui pahaan pulaan; eihän hän voinut ajaa häntä pois, ja liikaa olisi ollut avata vieraalle luostariportit.

Luostarisisaret lähetettiin saliin ja abbedissa meni itse tutkimaan miestä.

Kun portti avautui, seisoi hän jo valmiina ulkopuolella.

— Kuinka te uskallatte nousta maihin täällä? kysyi abbedissa uhkaavasti.