— Ankara äiti ja rouva, vastasi kalastaja, kumartaen maahan asti, — armahtakaa köyhää kalastajaa, jonka on vilu ja nälkä.
— Ruokaa saatte, mutta yösijaa en voi antaa teille.
— Antakaa minun maata täällä oven ulkopuolella, jotten paleltuisi kuoliaaksi. Minä vannon huomenna päivän koittaessa lähteväni pois.
— Mitä te ajattelette? Luostarin sisäpuolella?
— Ankara äiti, minä olen vanha mies, vastasi kalastaja ja hänen äänensä vapisi. Kun Ingrid rouva sitte loi katseensa hänen harmaaseen partaansa ja polviin, jotka tutisivat, niin hänen sydämensä heltyi ja hän antoi kalastajalle luvan tuoda tukon heiniä ja siitä valmistaa sijan porstuaan; sitte hän läksi saliin.
Sisaret olivat kokoontuneet huoneen kaukaisimpaan kulmaan, jossa he puhelivat ja kuiskailivat keskenään.
Cecilia yksin istui penkillä ovensuussa; hänen kätensä olivat ristissä ja hän näkyi vaipuneen palavaan rukoukseen.
Abbedissa tarkasti häntä hetkisen ja lausui sitte hänen nimensä.
Cecilia säpsähti ja nousi paikalla.
— Saat sitte jatkaa rukoustasi, virkkoi abbedissa lempeästi, — nyt tulee sinun tehdä laupeudentyö.