Suuresti hän hämmästyi, kun Cecilia suudellessaan hänen kättään, kostutti sen kyynelillä.
— Mikä sinua vaivaa, lapsi, oletko kipeä?
— En, arvoisa äiti! Mitä käskette minua tekemään? kysyi hän, alaspainetuin silmin, kasvot yhtä kankeina ja käsittämättöminä kuin tavallisesti.
Hän sai käskyn viedä kalastajalle ruokaa ja viiniä ja antaa patjan hänen päänsä alle.
— Onhan minulla patja, sanoi hän epävarmasti.
— Täällä on huonompi.
— Mutta onhan tämä laupeudentyö!
— No, tee kuinka tahdot.
Hän läksi, mutta abbedissa jäi miettimään, mahtoiko hän olla terve; hän oli niin kummallinen.
Myöhemmin, kun iltarukouksen päätyttyä nunnien piti lähteä kammioihinsa, huomautti lempeä äiti, että sisar Cecilia oli sairas, vaikkei hän itse sitä tietänyt; hänen piti sentähden nukkua kauvemmin eikä tulla huomenmessuun.