Cecilia kiitti, alaspainetuin silmin niinkuin tavallisesti, mutta hyvää yötä toivottaessaan, lankesi hän polvilleen ja pyysi abbedissalta siunausta.

Tämä siunasi hänet ja syleili häntä sydämellisesti, mutta Cecilian mentyä lausui hän muille nunnille toivovansa että he kaikki olisivat sisar Cecilian kaltaiset.

Seuraavana aamuna kokoontuivat kaikki messuun, paitsi Cecilia.

Sekä messun aikana että ennen ja jälkeen sitä kuiskailivat nunnat keskenään; he olivat yöllä kuulleet hiljaisia askeleita ja pientä pauketta; ehkei pyhä Agneta, jolle luostari oli pyhitetty, ollut pitänyt siitä, että mieshenkilö oli ollut luostarissa.

Suuri hämmästys syntyi, kun huomattiin, että Cecilia oli poissa. Pöydällä hänen kammiossaan oli hänen pieni luostarityönsä valmiina, muuten ei löytynyt mitään, joka olisi edes muistuttanut hänestä.

Etsittiin, etsittiin. Missä hän saattoi olla? Joku meni rantaan… mitä kummaa? Siellä oli harmaa valeparta ja vanhat kalastajan vaatteet. Abbedissalle vietiin tieto: hän tunsi sekä vaatteet että parran… Taskusta pisti esiin liinanen, jossa oli nimi: Olavi Tyste! Cecilian rakastaja!

He olivat karanneet yhdessä!

Luostariryöstö oli tapahtunut.

Syntyi hirveä hälinä… Abbedissa oli vallan raivoissaan, että hän sillä lailla oli antanut pettää itsensä. Se viekas, tekopyhä Cecilia! Kovin rangaistus oli hänelle liian helppo.

Nunnat kirkuivat vielä pahemmin. Oliko hän poltettava roviolla vai elävältä muurattava seinään, kyselivät he toisiltaan. Onneksi eivät he voineet nähdä toistensa salaisia ajatuksia.