Kului kuukausia ennenkuin mannermaalta tuli sanansaattaja, jonka kanssa abbedissa saattoi lähettää tiedon tuosta kauheasta tapahtumasta.
Piispa Brask suuttui suuresti ja pani toimeen mitä ankarimman etsinnän, mutta pakolaiset olivat kadonneet, luultiin melkein että he olivat hukkuneet aaltoihin. Mutta tuo otaksuminen herätti sääliä, ja jos he toisten mielestä olivat saaneet ansaitun rangaistuksen, niin toiset väittivät heidän joutuneen väkivallan ja viekkauden uhreiksi, ja näitä viimeksimainittuja tuki voimakkaasti Cecilian isä, joka epätoivoissaan oli sanonut, että ahneet munkit olivat viekoitelleet hänet tekemään tyttärensä nunnaksi.
Ensi kerran kuunteli piispa kansan ääntä, mutta ei suinkaan tahtonut että se tulisi kuninkaan korviin… parasta oli että syylliset olivat poissa tieltä; hänen olisi täytynyt rangaista heitä perinpohjaisesti, ja silloin olisi ehkä kuningas sekaantunut asiaan.
Vanhalla piispalla oli paljon huolia ja suuria huolia; hän tunsi olevansa kuin jäännös muinaisilta ajoilta, jonka täytyi vastustaa kaikkea uutta; hänen voimansa kyllä riittivät, mutta hänen vaikutuspiirinsä oli tullut liian suureksi ja pahinta kaikesta oli — ettei hän enään ollut aivan varma itsestään; varsinkin anekauppa pani hänet miettimään ja jollei se ollut oikeutettu, niin oli koko oppi horjuvalla perustuksella, sillä jos se siinä suhteessa valehteli, niin se oli valhetta kaikki tyynni. Tuo kirottu Luther, hänen väitelmänsä ja selityksensä tulivat yhtämittaa hänen mieleensä… joskus tapasi hän itsensä aivan vaistomaisesti niitä ääntelemässä.
Ei, se oli kiusausta, saatanan juonia! Ainakaan ei hänestä tulisi uskonluopio. Hän kääräisi piispankaapun lujemmalle ympärilleen ja teki itselleen lupauksen, että hän elää ja kuolee uskonsa edestä.
Mutta hänen lukuisa seurueensa — piispa eli nimittäin kuin ruhtinas — oli sitä mieltä, että heidän herransa vanheni. Tuntikausiksi hän saattoi vaipua syviin mietteisiin ja aniharvoin, tuskin koskaan, lensi hymy hänen synkille kasvoilleen.
Piispa Brask saarnasi siveyttä ja vietti itse täysin siveellistä elämää. Hänellä ei ollut muita sydämen siteitä kuin sisar, joka oli joutunut leskeksi ja hänen välityksestään päässyt P. Klaaran ursilinilaisluostarin abbedissaksi Tukholmaan.
Veli oli kaikissa toimissaan tyyni ja maltillinen, sisar sitävastoin kiivas ja intomielinen.
Epäillä jotakin katoliseen oppiin kuuluvaa asiaa oli hänen mielestään inhoittavaa, synnillistä. Sitä ei kyllin ankarasti voinut rangaista. Hän hallitsikin luostariaan äärimmäisellä ankaruudella ja kun piispa saarnasi lempeyttä, niin hän lausui:
— Anna pirulle sormi, niin se vie koko käden! Lurössä tapahtunut nunnanryöstö pani hänet vihan vimmoihin.