Maa oli uponnut velkoihin ja maan täytyi ne maksaa, mutta ei siten, että köyhältä ryöstettäisiin hänen viimeisensä, vaan siten, että kullat ja hopeat kerättäisiin ja niitä oli juuri luostareilla.
Paitsi sotaväen palkkaamiseen tarvittavia varoja, oli valtion velka tavattoman suuri.
Tammikuussa 1525 pidettiin Tukholmassa valtiokokous, jossa päätettiin, että koko maan kirkonkymmenykset siltä vuodelta lankeisivat kuninkaalle. Päätös herätti suurta tyytymättömyyttä, mutta Vesteråsin ja Strängnäsin uudet piispat lupasivat tehdä parastaan.
Luonnollista on, että Kustaa näinä vaikeina aikoina kiinnitti huomionsa kirkon suuriin tiluksiin, kultiin, hopeihin ja kallisarvoisiin koristuksiin. Pitikö näiden aarteiden ainoana tarkoituksena olla laiskojen munkkien nautinnonhimon tyydyttäminen? Olivathan ne itse asiassa ryöstetyt Ruotsin kansalta, pitihän niitä siis käyttää sen hädän lieventämiseksi.
Samaan aikaan, v. 1524, päätti kuningas asettaa sotaväkensä linnaleiriin. Piispa Hansille tuotiin Linköpingiin tieto, että kuningas oli lähettänyt kauppakaupunkeihin ja luostareihin sotaväkeä sekä itse piispan luo 30 kruunun matruusia, jotta piispan papisto elättäisi heitä oluella ja ruualla talven yli.
Pian pakoittivat rasittavat raha-asiat kuninkaan ottamaan haltuunsa kirkon tiluksia. Granön kylä Vestmanlannissa oli kuulunut Vesteråsin piispanistuimelle, mutta vapautussodassa valloitti Kustaa sen, ja senjälkeen jäi se hänen haltuunsa sillä perustuksella, että se ennen oli kuulunut kruunulle ja tuomiokirkko jo oli pitänyt sitä niin kauvan, että se oli saanut täyden korvauksen ostosummastaan.
Vanhan Gripsholman linnan, johon Sten Sture vanhempi oli perustanut Mariefredin luostarin, katsoi kuningas perintönä lankeavaksi itselleen, koska Sten herra oli kuollut lapsettomana ja Kustaan isä, herra Eerik Juhananpoika oli Sten herran perillinen.
Kuningas läksi itse puhuttelemaan karthusianineuvostoa, joka oli koolla Gripsholmassa ja kysyi munkeilta, tahtoivatko he vapaehtoisesti luovuttaa hänelle Gripsholman kaikkine siihen kuuluvine tiluksineen ja korkoineen.
Tämä loukkasi suuresti munkkeja ja he rukoilivat nöyrimmästi, että heidän annettaisiin pitää, mitä he olivat saaneet.
Kuningas vastasi, että se kävi mahdottomaksi ja lupasi valtion neuvostolta, piispoilta ja karthusilaisveljeskunnalta hankkia suostumuksen tiluksen luovuttamiseen.