Lauri Antinpoika seisoi hetkisen mietteisiin vaipuneena, sitte lensi hänen kasvoilleen hymy ja hän alkoi:
— Muutama vuosi sitte kuoli hänen isänsä Örebrossa ja veljensä Laurin kanssa läksi hän sinne toimittamaan hautajaisia. Samassa saapui joukko munkkeja karmeliitilaisluostarista veisaamaan sielumessuja ja tekemään muita temppuja, jotta kuollut muka saisi vapahdusta kiirastulesta.
— Eivätkö Lutherin seuralaiset hyväksy niitä?
— Ei, herra kuningas, he ovat sitä mieltä, etteivät ne laisinkaan hyödytä vainajaa, mutta sensijaan erehdyttävät eläviä, sillä todellisuus kärsii siinä ulkonaisten menojen kustannuksella.
— Kerroppa vielä.
— Sekä Olavi että hänen veljensä vimmastuivat munkkien käytöksestä ja karkoittivat koko joukon surutalosta.
— Minua hämmästyttää, etteivät munkit asettuneet vastakynteen.
— Jo ennen kuolemaansa oli seppä, saadakseen rehelliset hautajaiset, lahjoittanut luostarille pellon kaupungin ulkopuolella ja sen olivat munkit paikalla ottaneet haltuunsa. Hulluinten kävi äidin.
— Oliko hän samaa mieltä kuin kansa?
— Kun pojat kysyivät, ymmärsikö hän latinalaista messua, niin hän vastasi: "en, en ymmärrä, mutta minä rukoilen hartaasti Jumalaa, että hän kuulisi papin rukouksen, ja minä uskon että hän sen tekee minun rukoukseni tähden".