Kaikissa näissä hoveissa oli piispalla navetta- ja ratsastusvouteja ja monta muuta palvelijaa, kuten oluenpanijoita, maltaantekijöitä, leipureja, myllärejä, kalastajia, tiilenlyöjiä, sahamestareita, humalamiehiä, ojankaivajia, puutarha- ja sikatarhamiehiä, metsästäjiä ja häränajajia. Mutta Linköpingin ja Munkebodan kartanoissa, joissa piispa enimmäkseen asui, oli paitsi yllämainituita, sekä ylempiä ammattimiehiä, kuten cancellarius, capellanus, scholaris capellæ, camerarius, kyökki-, kellari- ja tallimestareja, isännöitsijöitä ja rehumarskeja, että alempia käskyläisiä, nimittäin hovipalvelijoita, kuten kokki, juomanlaskija, lihanleikkaaja, laivuri, pelimanneja, palvelijapoikia, tallirenkejä, muurimestareja, oven- ja portinvartijoita, rekirenkejä, ruutimestareita, vuorivouteja, asestajia, pyssymiehiä, perämiehiä, laivamiehiä, renkipalvelijoita, partureja, seppiä ja muita, joilla kaikilla oli palkka ja määrätyt toimensa.
Sitäpaitsi oli hänen hovikuntansa sangen suuri ja lukuisa, jonka lisäksi hänen luonaan vielä palveli useiden ylhäisten herrojen poikia. Hänen palvelijakuntansa ja hovijoukkonsa oli siten lukuisampi kuin itse valtionhoitajan.
Hänen valtaansa lisäsi myöskin se, että osa hänen tuomareistansa ja kapituliherroistansa, kuten præpositus, archidiaconus, decanus, cantor ja succentor sekä vähinten kaksitoista canonicusta olivat varakasta, ylhäistä väkeä, joiden suuret virat sitäpaitsi tuottivat heille sellaiset tulot, että he saattoivat esiintyä mahtimiehinä; myöskin lisäsi piispan valtaa se, että hän kuni ruhtinas asui piispa Henrikin rakennuttamassa piispallisessa palatsissa, tai jos tahtoi turvallisuutta niin läksi Norsholmiin tai Munkebodaan, jotka ulkopuolelta olivat valleilla, haudoilla ja muureilla varustetut ja joiden sisävarustuksena oli miehistö, sotavarasto, tykkejä ja aseita sellainen määrä, ettei valloitusta ollut ajatteleminenkaan, paitsi pitkällisen ja vaikean piirityksen kautta.
"Eikä luostarienkaan tila ollut juuri huonompi; Ruotsissa oli yli 60 luostaria, joiden haltuun lahjoitusten kautta oli joutunut suuri määrä tiluksia, taloja, kultaa, hopeaa ja muita kalleuksia." Kuningas Kustaa saattoi siis syystä sanoa, ettei kruunu ja kansa omistanut kolmatta osaa siitä, mitä papit, munkit ja luostarit.
Tuottaa aina vaikeuksia, kun tahdotaan nousta taistelemaan vanhaa vastaan. Mutta tässä kun oli kysymyksessä kokonaisen kansan sisäisin vakaumus ja usko, kun mahtava papisto koko voimallaan asettui vastakynteen ja kun tuhannet munkit rupesivat kuiskaamaan viekottelevia sanoja tietämättömän kansan korviin, niin tässä tarvittiin rautainen tahto, jottei se sortuisi vastustuksen alle, sekä ääretön varovaisuus, jotta asia saatettaisiin viedä perille. Onneksi seisoi tuo rehellinen Lauri Antinpoika Kustaan rinnalla ja molemmat luottivat Jumalan apuun.
* * * * *
Kesällä 1524 läksi kuningas Malmöhön tapaamaan Tanskan kuningasta. Ennen lähtöään puhutteli hän Olavi Pietarinpoikaa ja Tukholman vasta valittua kirkkoherraa, Mikael Langerbernia, kehoittaen heitä pysymään tyyninä ja levollisina ja varovasti kohtelemaan vastustajia.
Tämä Mikael oli Olavin kanssa opiskellut Wittenbergissä ja heti kotiin tultuaan päässyt kirkkoherraksi; niinkuin Olavi, rakasti hänkin vilpittömästi uutta oppia, ja molemmat lupasivat uskollisesti noudattaa kuninkaan tahtoa.
Alussa kaikki kävikin hyvin, mutta muutaman viikon perästä tuli Tukholmaan hollantilainen laiva ja siinä muutamia miehiä, jotka pian rikkoivat hyvän järjestyksen.
Uskonpuhdistuksen herättävä voima ja siitä johtuva ajatuksen vapaus, joka salli jokaisen itse tutkia ja selittää uskonnollisia asioita, synnytti kansassa kaikellaisia lahkoja ja levottomuuksia. Levottomuudet taas yltyivät usein verisiksi, sisällisiksi sodiksi.