Kirkon ylevä kauneus, alttari, jolta valo, luoden pitkiä tummia varjoja, lankesi kirkkoon, antoi sille niin juhlallisen, vakavan leiman, että hurjimmankin täytyi hetkeksi jäädä miettimään, ennenkuin hän kävi pyhyyteen käsiksi. Monet, jotka ainoastaan uteliaisuudesta olivat seuranneet joukkoa, heittäysivät polvilleen rukoilemaan apua pyhimyksiltä. Mutta äkkiä kuului voimakas ääni:
— Pois kuningas Eerik, pois pyhä Pirkitta! Me emme huoli pyhimyksiä!
— Pois, pois! huudettiin sieltä täältä.
Ja ulvonnalla joka tuli kuin helvetin syvyyksistä, karkasi kansanjoukko alttarille, kiskoi alas pyhät kuvat ja rikkoi ne tuhansiksi sirpaleiksi, jotka heitettiin ulos ikkunoista kadulle; taulut ja koristukset hävitettiin, alttaripeitteet revittiin kappaleiksi, kalkit ja pyhät astiat tallattiin rikki ja urut hakattiin säpäleiksi, jotka viskattiin alas pitkin portaita.
Vimmatun intohimonsa vallassa olivat nuo ihmisraukat kuin lauma villejä eläimiä, jotka leimuavin silmin ja läähättäen heristelivät nyrkkejään, mylvivät ja ulvoivat. Tuontuostakin kuului naisten pelästyneitä, epätoivoisia valitushuutoja, joita he, kuullessaan haavoittuneiden valitukset ja nähdessään kuolleiden vääntyneet kasvot, päästivät.
Kamalalta näyttikin.
Olavi oli paennut, jottei joukko tallaisi häntä jalkainsa alle, nyt tunkeutui hän aaltoilevan kansalauman läpi ja kiiruhti saarnatuoliin. Pian kuului hänen voimakas äänensä:
— Hiljaa, hyvät ystävät! Mitä tämä merkitsee? Kenen luvalla te tunkeudutte Jumalan huoneeseen ja käytte käsiksi kirkon koristuksiin?
— Sehän on mestari Olavi, kuulkaamme häntä, huudettiin monelta taholta.
— Hän on ystävämme! kirkuivat taas toiset.