— Siitä minua Jumala varjelkoon! huusi Olavi. — Te pidätte itseänne kristittyinä ihmisinä ja käytätte ilmeistä väkivaltaa! Luuletteko että Kristuksen valtakunta lähestyy melulla ja hävityksellä?
— Se on totta! Hän on oikeassa! huudettiin.
— Ei, ei, huusivat toiset, — älkää kuulko häntä, hän on petturi!
— Pois paavi, pois antikristus, pois pyhimykset! Turhaan koetti Olavi korottaa ääntään, huudot ja melu yhä kasvoi, palasia rikotuista pyhimyskuvista heitettiin saarnatuolia kohti ja kirouksia ja uhkauksia sateli ilmassa; vihdoin saapui vahti, jonka Mikael oli kutsunut avuksi; useita vangittiin ja loput ajettiin ulos.
Mutta joukko vaikeroivia, itkeviä lapsia jäi vielä kirkkoon.
Äkkiä hyppäsi muuan sukkela munkki alttarille ja huusi sieltä kovalla äänellä:
— Niin, valittakaa vaan, itkekää vaan! Nouskoon teidän huutonne aina taivaaseen asti! Katsokaa pyhiämme, katsokaa valtakunnan suojeluspyhiä, mihin alennuksen tilaan kerettiläiset ovat heidät saattaneet! Katsokaa pyhää Eerikkiä ja pyhää Pirkittaa. Voi, voi!
Olavi oli astunut alas kansan joukkoon lohduttamaan ja auttamaan; nyt hän kiireesti riensi takaisin saarnatuoliin.
Mutta hänet nähdessään huusi munkki:
— Älkää kuulko häntä, hän on kaiken pahuuden juuri, paetkaa, paetkaa täältä, hän on pakana ja jumalanpilkkaaja! Hänen läsnäolonsa saastuttaa tämän pyhän huoneen!