— Ja nyt he hierovat minusta kauppaa… ha ha ha kuinka minä heidät petkutan! jatkoi hän tanssien pitkin huonetta. — En aavistanut että tämä kävisi näin hyvin. Nytpä minä leikittelen hänen kanssaan ja lahjoitan sentään sydämeni sille jota rakastan. — Kas, tuolla hän tuleekin, terveenä, reippaana kuin nuori sankari. Oi, nyt hän nostaa silmänsä… ei, hän ei saa nähdä minua, sillä silloin hän tervehtii ja sen saattaisi susi tuolla huoneessa nähdä… oi miten tulen olemaan varovainen tästälähin… mutta jos hän jonakin päivänä rupeaa yhtä rohkeaksi kuin herra Otto… niin silloin sallin ehkä hänen ottaa suudelman!
Nauraen tyttö juoksi pukeutumaan. Ja me kiiruhdamme nyt lääniherran työhuoneeseen, jossa molemmat herrat istuvat ikkunan ääressä.
— Antakaa hänet minulle! huudahti Otto Krabbe. — Rakastan häntä enemmän kuin sanoin saatan lausua.
— Hän on vielä niin nuori, vastasi isä, — tuskin seitsemäntoista vanha, ja arvelen että meidän hiukan täytyy odottaa.
— Sallittehan minun koettaa voittaa hänen sydämensä?
— Soisin mielelläni että se teille onnistuisi.
— Luuletteko jonkun olevan tielläni?
— Ei minun ymmärtääkseni, mutta kuka tietää mitä tulevaisuus tuo myötänsä?
Tumma puna lensi Otto herran kasvoille.
— Minä tulen vartioimaan häntä ikäänkuin hän jo olisi omani, lausui hän. — Kartanoni Lindenäs ei ole monenkaan penikulman päässä. Saatte nähdä että minusta tulee talonne ahkera vieras.