— Mestari Olavi! Hämmästyneenä hän pysähtyi.
— Mestari Olavi! kuului taaskin ja vaaleapukuinen neito riensi häntä vastaan.
— Suuri Jumala! neiti Kristina!
— Isä meni katsomaan, onko tie vapaa ja voitteko te vaaratta päästä täältä pois. Hän tahtoi lähettää minut kotiin erään uskollisen palvelijan kanssa, mutta minä en tahtonut lähteä ennenkuin te… Olin piilossa saarnatuolin takana…
Olavi tarttui hänen käteensä, mutta ei saanut sanaa suustaan. Hän muisti niin selvästi hetken, jolloin hän häneen tutustui. Se oli ollut Strängnäsissä, jossa hänen isänsä, Martti Skinnare silloin asui porvarina.
Raju ihmisjoukko oli juuri ajanut häntä takaa ja hänen olisi saattanut käydä aika hullusti, jollei onnettomuus olisi sattunut tapahtumaan juuri Martin talon edustalla. Martti ja hänen tyttärensä avasivat portin ja vetivät Olavin sisäpuolelle, siten vapauttaen hänet takaa-ajajistaan. Sittemmin oli Olavi usein käynyt heidän luonaan, heillä oli paljon keskustelemista, sillä sekä Martti, että hänen tyttärensä olivat jo ennestään Olavin kuulijoita ja lämmin ystävyys syntyi heidän välilleen.
Mutta Martti Skinnare oli porvarina myöskin Tukholmassa ja Olavin muutettua pääkaupunkiin, kävi hän heillä vieraissa yhtä ahkerasti kuin Strängnäsissäkin.
Hän rakastui yhä enemmän ja enemmän nuoreen Kristinaan, mutta vaikka hän aikoja sitte oli päättänyt mennä naimisiin, niin ei hän ollut uskaltanut sitoa tyttöä vaimokseen… hänellä saattoi vielä olla paljon vastuksia; voisiko hän suojella vaimoaan?
Tänä hetkenä haihtuivat kaikki epäilykset; vaistomaisesti veti hän tytön kättä likemmä.
— Oletteko pahoillanne, olenko ehkä tehnyt väärin? kysyi Kristina levottomasti.