— Olette, Kristina neiti, teidän olisi niinkuin muidenkin pitänyt paeta minua.
— Se on mahdotonta, virkkoi tyttö, pudistaen päätään.
— Miksi?
— Minä luotan teihin; te olette valaissut minulle taivaallisen totuuden. Sitä en milloinkaan voi palkita.
— Ettekö tiedä, neiti Kristina, että teidän osanottonne suuresti on helpoittanut työtäni; kun minä hiljaisina öinä olen luonut katseeni taivaalle, olen välkkyvissä tähdissä luullut nähneeni teidän silmäyksenne.
— Minäkin ajattelen yhtämittaa teitä, virkkoi tyttö kiihkeästi, mutta samassa ujostellen sanojaan aikoi hän vetää pois kätensä; — viipyypä se isä kauvan!
— Älä vetäydy pois luotani, pyysi Olavi vapisevalla äänellä, — minusta tuntuu siltä kuin Jumala itse olisi lähettänyt sinut luokseni tänä elämäni katkerimpana hetkenä… Kristina, minä rakastan sinua koko sielustani, tahdotko ruveta hyväksi enkelikseni ja tukenani seurata minua elämän retkelle?
— Mestari Olavi, pidänhän minäkin sinusta! Ja mielelläni tahdon rukoilla Jumalaa puolestasi ja silmistäsi arvata toivomuksesi…
Olavi sulki hänet syliinsä.
— Tiedätkö rakkaani, että katolinen kirkko ankarasti, jopa pannakirouksella, rankaisee papin, jos hän menee avioliittoon. Onko sinulla rohkeutta kantaa maailman pilkkaa ja muita vastoinkäymisiä?