Mutta Kustaa niitä tuskin maistoi. Hän tahtoi saada puhua kahdenkesken piispan kanssa ja sen tähden vei piispa hänet salakammioonsa, jonka sisustus oli, jos mahdollista, vieläkin komeampi kuin muiden huoneiden; isäntä pyysi vieraansa istumaan ja asettui itse mukavaan tuoliin.
Kuningas lausui sanansa lyhyeen ja ankarasti; hän kehoitti arkkipiispaa ja hänen virkaveljiään toimittamaan ruotsalaisen käännöksen Uudesta Testamentista.
Johannes herra arveli, ettei sillä asialla ollut kuinkaan kiire.
— Kaikissa muissa maissa löytyy sekä Uusi Testamentti että koko raamattu äidinkielellä, vastasi kuningas; — en tahtoisi uskoa ruotsalaisia pappeja paimeniksi, jotka sekä laiminlyövät lammasten ravitsemisen että kieltävät niiltä laitumen.
Piispa huomautti, että kuningas on aivan liian ankara ja — puolueellinen.
Mutta silloin kuningas tilastollisten tietojen avulla näytti toteen, kummoista luostarielämä oli, sekä että löytyi pappeja, jotka eivät osanneet edes selvästi lukea ruotsia sisältä ja toisia, jotka huonolla elämällään herättivät pahennusta seurakunnassa. "Siitä en puhukkaan", jatkoi hän, "kuinka paljon tällaisten isien aviottomia lapsia lankeaa seurakunnan niskoille".
Arkkipiispa vuoroin kalpeni, vuoroin punastui. Kuningas ei maininnut ainoaakaan tapausta jättämättä siitä selviä, kirjallisia todistuksia; vihdoin olivat arkkipiispan kädet täynnä papereja; hänen pyöreät, jovialiset kasvonsa olivat käyneet pitkiksi ja kalpeiksi, hän silmäili kuningasta miltei rukoilevasti, mutta ei saanut lausutuksi sanaakaan puolustukseksi.
— Toivon että tarkkuudella luette nämä paperit, sanoi kuningas, — ja kun olette huomannut, että pikainen apu on tarpeen, niin älkää viivytelkö sen aikaansaamista.
— Vakuutan että tulen tekemään mitä suinkin voin, vastasi herra
Johannes.
Kuningas läksi, mutta hänen sanansa olivat kerrassaan lamauttaneet arkkipiispan. Olihan hän kyllä tietänyt tuon kaiken, mutta hän oli aina kristillisen lempeyden vaipalla peittänyt kaikki pienet helmasynnit… eihän inhimillistä heikkoutta käynyt tuomitseminen niin ankarasti… ja mitä tuohon oppimattomuuteen tuli, niin eihän se ollut suurempi kuin kansan tietämättömyys, papisto ja kansa sopivat siten hyvin toisilleen. Mutta nyt hänen arvonsa hänet pakoitti… sillä olihan hän luvannut kuninkaalle, mutta mitä Brask, se hirmuinen Brask, sanoisikaan, kun saisi tästä kaikesta tiedon!