Vielä valitettiin, että rikkaat pettivät köyhiä, ostamalla viljaa, jonka sitte möivät mitä kalleimpaan hintaan, moitittiin kaupunkeja epärehellisistä kaupoista, valitettiin että kuninkaan voudit nylkivät kansaa minkä jaksoivat, j.n.e. Nämä mielipiteet levisivät kirjoitusten kautta pitäjästä pitäjään Taalaissa, tai saapuivat kuninkaalle, ja niissä käytettiin aluksi nöyrää, rukoilevaa kieltä. "Me rukoilemme Teidän armoanne Jumalan tähden", sanotaan esimerkiksi, "katsomaan meidän parastamme tänä kalliina aikana, niinkuin olette luvannut, aina kun olemme puhuneet Teidän kanssanne". Syytökset koskivat ainoastaan Berendt von Meleniä ja muita ulkomaalaisia, joita oli tullut kaupunkiin ja jotka "panivat tuumansa tukkoon ja vahingoittavat yhteistä kansaa".
Mutta kun kuninkaasta eronneet miehet, tuomiorovasti Knut ja Pietari Sunnanväder syksyllä 1524 erään kolmannen henkilön, nimittäin Pietari Grymin kanssa, olivat lähteneet Taalaihin, muuttuivat taalalaisten kirjeet koviksi ja katkeriksi, kunnes vihdoin tuo uhkaava kirje saapui. Moran kirkkoherra, Jaakko, suojeli noita kolmea miestä ja heidän toimintansa vaikutti suuresti kansaan.
Aika oli Kustaalle todellakin huolestuttava. Me muistamme Malmön kokouksen, lyypekkiläisten kavalluksen, uudestakastajien ilmestymisen Tukholmaan, pelon Kristianin ja Severin Norrbyn hankkeista sekä uuden opin tuottaman levottoman mielentilan. Jokainen näistä seikoista oli sellainen kari, että se olisi saattanut tuottaa kuninkaalle perikadon, mutta hänen luottamuksensa pysyi yhtä lujana kuin ennenkin ja vaikka huolet joskus hänen niskaansa lannistivatkin, niin hän pian taas nosti päänsä pystyyn ja ajatteli: "Se ei ole vaarassa, joka on Jumalan suojeluksessa." Pahoja sanomia tuli yhä useammin, mutta hän tiesi että ne olivat yhteydessä edellisten kanssa.
Kerrottiin että Severin Norrby ja taalalaiset olivat ryhtyneet kirjevaihtoon. Severin kirjoitti menevänsä naimisiin Kristina rouvan kanssa ja rupeavansa ruotsalaisten hyväksi ja oikeudenmukaiseksi herraksi. Hän tahtoi että taalalaiset mannermaan puolelta karkaisivat kuninkaan päälle, hän itse tekisi hyökkäyksensä mereltä, ja siten saisi julma kuningas rangaistuksen rikotusta valastaan.
Kustaa epäili todellakin Kristina Gyllenstjernaa, hän oli häntä kohdellut kylmästi ja ikäänkuin vieraana. Kustaa oli ottanut hänen vanhimman poikansa mukaansa Kalmariin, aikoen viedä hänet Tukholmaan kasvatettavaksi, mutta poika oli niin ujo ja arka ja näytti niin haluavan pois, että Kustaa vihdoin päätti lähettää hänet takaisin äitinsä luo kasvatettavaksi.
Kauvan aikaa mietittyään asiaa ja varmaankin neuvoteltuaan uskollisen Laurinsa kanssa, oli kuningas päättänyt määrättynä päivänä kutsua kokoon Tukholman pormestarin ja neuvoston sekä kaupungin mahtavimmat miehet raatihuoneelle.
Kukaan ei tietänyt, mistä keskusteltaisiin, jonkatähden odotettiin kuninkaan sanansaattajaa.
Kaikkien suureksi hämmästykseksi astui hän itse saliin, tervehti ystävällisesti, mutta vakavana, läsnäolevia ja rupesi sitte puhumaan siitä, mitä pahoja huhuja hänen toimistaan kierteli pitkin maata. "Tiedättehän minkä arvoiset ne ovat", sanoi hän, "mutta ennenkuin minä ryhdyn niihin vastaamaan, täytyy minun tietää, voinko luottaa Tukholman pormestariin, neuvostoon ja muihin miehiin".
Kaikki läsnäolijat vastasivat kuin yhdestä suusta, että he olivat valmiit elämään ja kuolemaan kuninkaan kanssa ja että jokainen voimansa mukaan tahtoi koettaa tukahuttaa liikkeellä olevia huhuja.
Sitte määrättiin toukokuun 7 päiväksi yleinen valtiokokous
Vesteråsiin.