Sillaikaa oli mielentila Taalaissa aika lailla rauhoittunut. Molemmat pappismiehet olivat sekä oman että hyvän ystävänsä mestari Jaakon tähden kiireesti pötkineet tiehensä Taalaista ja lähteneet Norjaan. Joko olivat kuninkaan toimenpiteet tai hänen rauhoittavat kirjeensä ja lähetyksensä syynä siihen, että tyytymättömät pappismiehet huomasivat nykyisen mielentilan muokkaamisen vallan hedelmättömäksi työksi, jonkatähden he päättivät ajoissa kadota näyttämöltä.
Kokoontuneet olivat pääasiallisesti kupari-, hopea- ja rautavuoritilallisia sekä yhteistä kansaa. Kuningas antoi nyt suullisen vastauksen niihin kysymyksiin, jotka he kirjallisesti olivat tehneet hänelle. Hän ilmoitti että hän kansan tahdosta ja säätyjen päätöksestä oli julistanut klippingit kelpaamattomiksi; itse ei hän ollut niiden arvoa ylentänyt enempää kuin alentanutkaan, ja väärin oli, että he hänestä uskoivat pahaa, kun he kuitenkin helposti saattoivat huomata, että hänen halunsa oli järjestää kaikki asiat maan ja valtakunnan parhaaksi. Ja pitihän heidän ymmärtää, ettei ollut niinkään helppoa järjestää asioita, jotka olivat mitä suurimmassa epäjärjestyksessä, eikä myöskään ollut oikein tehdä hänen työtään raskaammaksi kuin se jo muutenkin oli.
Tämä vaikutti. Ja nyt riensivät kaikki hänen ympärilleen koettaakseen hyvittää mitä olivat rikkoneet. Vihdoin lähettivät Taalain asukkaat avoimen kirjeen rakkaille kanssaveljilleen, kruunun veronalaisille talonpojille, kansalaisille ja yhteiselle kansalle, jotta he kaikkialla valtakunnassa tekisivät tiettäväksi, että he selvästi olivat kuulleet ja ymmärtäneet kuninkaan suoran puolustuksen sitä valheellista ja kavalaa huhua vastaan, jonka Pietari Sunnanväder ja hänen liittolaisensa hänen armonsa kuninkaan kiusaksi olivat panneet liikkeelle. Ja jotteivät tuollaiset kavaltajat enään pääsisi matkaansaattamaan häiriötä valtakunnassa, niin he nyt rakkaimman ja armollisimman herransa kanssa avonaisella kirjeellä ja sinetillä olivat päättäneet ja sitoutuneet, etteivät he tästä päivästä lähtien enään puolustaisi ja suojelisi hänen vihamiehiään tai kavaltajiaan, sekä etteivät he koskaan uskoisi valheellisia huhuja hänestä j.n.e.
Sillä kertaa tyyntyi levottomuus ja kuningas palasi Tukholmaan.
* * * * *
Me tiedämme, että arkkipiispa Johannes Magnus Hojan kreivin kanssa lähetettiin Lyypekkiin edustamaan Ruotsia Gottlannin asiassa.
He viipyivät siellä helluntaista syyskuuhun asti. Päätettiin että rauha Lyypekin kanssa säilytettäisiin, jota vastoin Tanska ja Lyypekki keskenään tekivät sen sopimuksen, että Hansakaupunki korvaukseksi kuningas Fredrikille antamastaan avusta saisi Gottlannin ynnä Visbyn ja Visborgin neljäksi vuodeksi. Tähän täytyi valtuutettujen suostua ja niin kadotti Ruotsi saaren 140 vuodeksi.
Kotiin palattuaan huomasi herra Johannes paikalla, että uskonpuhdistustyö oli edistynyt; kuningas ei ollut tyytyväinen lyypekinretken tuloksiin, sen hän tiesi; ehkä sekin siis osaksi vaikutti piispaan, kun hän helmi- ja maaliskuun aikana päätti lähteä tarkastusmatkalle lääniinsä, mutta pääsyynä oli tietysti se, että hän tahtoi näyttää pitävänsä huolta kirkon asioista. Hän valmistautui matkalle koko sillä komeudella, joka siihen aikaan kuului arkkipiispalle.
Hänen seurueessaan ratsasti kaksisataa henkeä, joista useat ylhäisiä aatelismiehiä. Koskei paavi ollut häntä vihkinyt eikä hän siis saanut toimittaa virkatehtäviä, oli hänen mukanaan harmaa veli nimeltä Vincenteus, joka lienee ollut vihitty ja jota siitä syystä kutsuttiin piispaksi. Tämä vihki Johanneksen asemasta alttarit, kirkkoastiat, kirkkomuurit ja risti kirkot.
Osoittaakseen vihaavansa luterilaista kerettiläisyyttä ja vaativansa papeilta elämän puhtautta, kiskoi Johannes suurella ankaruudella papeiltaan sakkoja jalkavaimoista ja äpärälapsista.