Palatessaan pyysi kuningas että arkkipiispa kävisi hänen luonaan.
Johannes Magnuksen hartain toivo oli pysyä sovussa kummankin puolueen kanssa. Hän pelkäsi virkaveljeään piispa Braskia; kuningas taas oli nuori, urhea herra, jonka käsissä oli koko tulevaisuus ja jolle hän tahtoi olla mieleen. Toivoen että kuningas kiittäisi hänen virkaintoaan läksi hän Tukholmaan.
Mutta kuninkaan vastaanotto oli kylmä ja odotetun kiitoksen asemasta kysyi kuningas, oliko piispa koskaan ajatellut virkansa ja ammattinsa velvollisuuksia. Oliko Kristus käskenyt apostolejansa viettämään komeaa elämää tässä maailmassa, vaeltamaan turhamielisen saaton seuraamana ja voitelemaan kelloja, kiviä ja kantoja, vai eikö hän ollut antanut heille syvempiä, korkeampia käskyjä?
Piispa joutui hämilleen, hän vuoroin kalpeni, vuoroin punastui.
— Minä olen raamatussa lukenut, jatkoi kuningas, — että Kristus käski heitä saarnaamaan ja opettamaan kansalle Jumalan pyhää tahtoa.
— Tietysti, sammalsi piispa, — minä pidän irstaiset ankarassa kurissa.
— Se ei taida parantaa heitä enempää kuin seurakuntaakaan, ja minä pelkään ettei matkanne ole tuottanut Jumalalle kunniaa eikä hyötyä.
— Minä tein minkä voin.
— Ei, herra piispa, sitä te ette tehnyt, sillä te ette käynyt kouluissa.
— En tällä kertaa.