Polttava puna nousi lääniherran tavallisesti niin levollisille kasvoille.
— Unohdat, Otto Krabbe, — ettei hän vielä ole morsiamesi. Hänellä on valta valita ja jos hän valitsee ruotsalaisen aatelismiehen, niin kuningas Kristian saattaa olla varma siitä että hän on lujemmissa siteissä kuin mitä kaikki rautakahleet voivat tarjota; eihän tämä olisi ensi kertaa, jolloin jalosukuinen tanskalainen neito on lähtenyt rouvaksi ruotsalaiseen ritarilinnaan.
— Mutta sanoittehan vasta, että mielellänne ottaisitte minut vävyksenne, lausui junkkari, miltei vavisten mielenliikutuksesta.
— Niin, sanon sen vieläkin; jos minulla olisi kaksi tytärtä, niin antaisin teille kummallekin yhden; mutta nyt on päätösvalta Dorotean käsissä ja minä luulen että hänen vaalinsa tulee lankeamaan teidän eduksenne.
— Hän ei saa kuulua kenellekään toiselle! puhkesi Otto intohimoisesti puhumaan ja löi kätensä miekan kahvaan.
— Minä tahdon, minun täytyy hänet voittaa!
Samassa katkesi keskustelu, sillä pihalta rupesi kuulumaan huutoa ja meteliä. Lääniherra riensi ikkunaan ja näki hevosen selässä miehen, joka pitkällään molemmin käsin piteli kiinni hevosen kaulasta. Joukko palvelijoita riensi auttamaan ratsastajaa ja kun tämä vihdoin tunsi maaperän jalkainsa alla, päästi hän tyytyväisyyttä ilmaisevan mörinän ja viskasi yltään kaavun.
— Sehän on luostariveli, huudahti Eerik Banér, — mikähän nyt on?
Sekä lääniherra että hänen vieraansa kiirehtivät alas portaita.
Munkki pyyhki kasvojaan takkinsa liepeeseen ja murahteli entistä lujemmin, kun näki edessään tulijat.