Kuningas vilkaisi äkkiä kansleriin, joka tyynesti hymyillen pysytteli hänen rinnallaan.
— Tunnetteko Lauri Antinpoikaa? kysyi hän.
— Emme, mutta jos hän vaan tulee tänne joukkoomme, niin hän piankin saa oppia tuntemaan meidät.
Silloin käski kuningas erästä hoviherraansa puhuttelemaan kansaa latinaksi. Herra totteli.
— Mitä hän sanoo? kirkuivat talonpojat.
— Mitä te sitä kysytte? Ettehän te ymmärrä latinalaista messuannekaan, mutta kuitenkin tahdotte säilyttää sen.
Kuningas lausui ystävälliset jäähyväiset ja sanoi sitte Lauri herralle:
— Kun silmä kauvan on ollut pimeydessä, niin ei se heti siedä päivänvaloa.
— Parantuneen opetuksen kautta se vähitellen voi tottua, vastasi kansleri.
Mutta kuningas tuntui olevan mitä parhaimmalla tuulella; mahdollisesti ei hän piispalle tahtonut näyttää tyytymättömyyttään kärsitystä tappiosta; hän laski reippaasti leikkiä piispan kanssa ja kun, heidän ratsastaessaan kaupunkiin päin, muuan hoviherroista ojensi hänelle kauniin kukkaseppeleen ajan tavan mukaan koristaakseen hänet kevätruhtinaaksi, niin laski kuningas sen arkkipiispan päähän ja nimitti hänet kevätruhtinaaksi.