Kaikissa pohjoismaissa oli tullut tavaksi valita kevätruhtinas, joka koristettiin seppeleillä ja kukkasilla; tämän velvollisuus oli sitte pitää kemut kaikille, jotka olivat ottaneet osaa leikkiin.
Johannes Magnus oli erittäin iloissaan kunniasta joka häntä oli kohdannut. Hän piti koko kotimatkan seppelettä päässään, aavistamatta, että hänelle hiukan naurettiin.
Kevätruhtinaan kemut määrättiin pidettäviksi kaksi päivää jälkeenpäin eli helluntaipäivänä, 20 p. toukokuuta.
Arkkipiispa asetti kuninkaan toiselle kunniasijalle ja istuutui itse vastapäätä toiselle, mutta juomamaljat ja muut pöytäkalut olivat hänen puolellaan paljon komeammat kuin kuninkaan puolella. Kuningas hämmästyi viinien ja ruokien ylellisyyttä ja kun arkkipiispa vihdoin joi kuninkaan maljan sanoilla:
"Meidän armomme juo teidän armonne onneksi, toivottaen hyvää vuotta!"
Niin kuningas vastasi:
"Sinun armosi ja meidän armomme eivät mahdu saman katon alle!"
Ja kuningas nousi ja läksi pois.
Mutta läsnäolevat purskahtivat meluavaan nauruun.
Muutamia päiviä myöhemmin meni kuningas tuomiokapituliin ja pyysi hengellisiä herroja sanomaan, keneltä he oikeastaan olivat saaneet oikeutensa.
Tohtori Pietari Galle vastasi, että pyhä kirkko oli saanut ne kristityiltä keisareilta, kuninkailta ja ruhtinailta. Myöskin oli aateli ja yhteinen kansa antanut kirkoille ja luostareille taloja ja tavaraa, jotka lahjoitukset kuninkaat ja ruhtinaat sitte kirjeillään ja sineteillään olivat vahvistaneet, jotta ne pysyisivät peruuttamattomina ikipäiviksi.