Hänen valistunut ystävänsä Lauri Antinpoika osoitti hänelle usein merkillisiä kohtia raamatusta ja sitte he keskustelivat niistä.
Vähitellen hänelle selveni, että Lutherin uskonpuhdistus oli ainoa tie valoon ja ajatuksen vapauteen ja että kansa ja maa tältä tieltä saattaisi löytää siunauksen.
Kummallista on, ettei mikään synny valmistamatta; sekä luonnon että hengen valtakunnassa täytyy maan olla kynnetyn ennenkuin siihen voidaan kylvää ja ennenkuin se voi kasvaa ja hedelmän kantaa; niin, hedelmän… kuka sen antaa?
Kustaa sen tunsi, kun hänen sielunsa joskus valtasi ääretön halu ryhtyä uskonpuhdistuksen suureen työhön. Monasti oli hänen mieleensä muistunut uni kynttilästä, jota hän oli tavotellut; nyt hän selvästi tiesi, mitä tekisi: hän sen asettaisi keskelle kansaansa, hän toimittaisi sille todellisia pappeja, jotka eivät halpamaisesta voitonhimosta saarnaisi seurakunnalle, vaan rakkaudesta Jumalan sanaan.
Hänen mieleensä muistui Kristian… niin, kansa oli suuttunut häneen pääasiallisesti sentähden, että hän oli tahtonut tuoda maahan Lutherin oppia.
Tietysti papit olivat yllyttäneet kansan, mutta olivatko ruotsalaiset papit paremmat?
— Se ei ole mikään uusi oppi, sanoi kansleri, — se on vanha oppi, mutta puhdistettuna kaikista turhista lisäyksistä.
— Niin, niin, olet oikeassa, Lauriseni, vastasi kuningas, — se on tuo vanha, puhdas Kristuksen hengen mukainen oppi; ja se meidän täytyy selittää niille, jotka huutavat kerettiläisyyttä ja antikristusta.
Ja senjälkeen kävi Kustaa asiaan käsiksi yhä suuremmalla päättäväisyydellä ja varmuudella.
Jo v. 1525 käski hän panna toimeen yleisen tarkastuksen luostareissa ja antoi Sigtunan dominikaniluostarin johtajalle toimeksi saman käskyn täyttämisen. Mutta tämä kohtasi oman veljeskuntansa jäsenissä suurta vastahakoisuutta, varsinkin Vesteråsissa, jossa priori Robertus, levoton ja kapinallisuuteen taipuva norjalainen, muiden sikäläisten veljiensä kanssa oli ollut osallisena Sunnanväderin ja Knutin salahankkeissa Taalainmaalla.