— Hyvä, vastasi kuningas, — mutta luultavaa on, ettei suurin osa rukoilijoista edes tiedä, mitä oikea kristillinen usko on.

Alkukesästä v. 1526 kutsuttiin arkkipiispa Tukholmaan. Kuningas oli saanut kuulla kaikellaisia huhuja salaisista vehkeistä ja kun ei Johannes voinut esiintuoda selviä todisteita syyttömyydestään, pantiin hän harmaittenveljien luostariin, jota ei kuitenkaan tullut katsoa vankeudeksi.

— Kuka tietää, mitä hän roomalaisella viekkaudellaan ja sukkelilla keinoillaan vielä voi saada aikaan, sanoi kuningas kanslerilleen, — minun täytyy yhdellä tai toisella tavalla toimittaa hänet valtakunnasta.

Pian sen jälkeen sai arkkipiispa käskyn paikalla lähteä Puolaan välittämään naimiskauppaa kuninkaan ja Puolan kuninkaan Sigismundin tyttären välillä.

Arkkipiispa läksi matkaan ja oli jo päässyt merelle, kun vene hänet saavutti, tuoden kuninkaalta kirjeen. Se sisälsi käskyn, että arkkipiispan viipymättä tuli lähteä Suomen kautta Venäjälle rakentamaan rauhaa Kustaan ja suuriruhtinaan välille.

Johannes Magnus kyllä ymmärsi, mitä tämä merkitsi; hän nousi maihin Roslagenin rannalla Söderbyn kirkon luona, kutsui kokoon papiston likiseuduilta, kertoi kokoontuneille matkustaneensa kuninkaan asioissa vierailla mailla, mutta kärsineensä haaksirikon ja kadottaneensa kaiken omaisuutensa. Sentähden hän nyt pyysi, että jokainen lainaisi hänelle niin paljon kuin suinkin; kotiin tullessaan hän kyllä maksaisi kaikki takaisin.

Hänen Armolleen tuotiin rahaa, hopeaa, hevosia ja härkiä suuret määrät; ne jotka asuivat kaukana, lainasivat rikkailta talonpojilta, monet antoivat niin paljon että itse jäivät suurimpaan köyhyyteen.

Johannes läksi todellakin Venäjälle ja sieltä Danzigiin Puolassa, jossa hän sai Sigismundin lupaamaan, ettei hän suostuisi naimiskauppaan kuin sillä ehdolla että Kustaa pysyisi ehdottomasti uskollisena vanhalle kirkolle.

Sellaista lupausta ei Kustaa tietysti koskaan antanut.

Ruotsiin ei arkkipiispa Johannes koskaan palannut; hän ei tahtonut tulla kotimaahansa ennenkuin hän omisti koko sen vallan, joka tarvittiin kirkon arvon ja voiman ylläpitämiseksi. Muutaman vuoden perästä hän todellakin vihittiin arkkipiispaksi, mutta silloin oli tapahtunut niin merkillisiä asioita, ettei hän enään voinut palata Ruotsiin.