Siihen tapaan jatkoi valtiohovimestari, mutta poika vastasi hänelle vältellen.
Silloin valloitettiin Kalmar, jolloin Kustaa löysi nuoren Niilo Sturen ja otti hänet mukaansa kotiin; hän piti viisaana näyttää, että hän oli Stureille suosiollinen ja hän koetti todellakin voittaa pojan rakkauden, mutta tämä oli niin ylpeä, että hän vaan vaati itselleen kunnioitusta sensijaan että hänen olisi tullut osoittaa sitä muille. Kuningas kirjoitti silloin Kristina rouvalle, että poika oli kasvatettava äidin johdolla, ja sekä poika että kirje uskottiin herra Juhana Turenpojan haltuun, joka lupasi viedä molemmat perille Kristina rouvan omiin käsiin.
Hän ei ollut nähnyt Kristina rouvaa kokonaiseen vuoteen; paremmat olosuhteet olivat antaneet hänelle hänen entisen ryhtinsä ja suru verhosi hänet ikäänkuin harsoon, samalla kuin koko hänen olentonsa henki nöyrää alistuvaisuutta Jumalan tahdon alle, joka teki miltei liikuttavan vaikutuksen.
Ilomielin sulki hän syliinsä pojan.
— Teiltä tulee kaikki hyvä, sanoi hän kyynelsilmin, ilosta säteillen ja ojensi Juhanalle kätensä.
— Kuningas minut lähetti, vastasi ritari.
— Sitte en enään voi olla hänelle pahoillani. Kerro, Niilo, mitä sinä pidät kuninkaasta.
— Hän löi minua.
— Kai sinä olit tehnyt jotakin pahaa.
— Minä potkaisin palvelijaa, joka ei osoittanut minulle tarpeeksi kunnioitusta.