— Olet oikeassa. Odottakaamme. Valtiohovimestari odotti suurta uutista, mutta kun hänen poikansa Juhana yhä pysyi suljettuna kuin mustakantinen kirja, huokaili hän haikeasti, arvellen, että siunattu kuningatar Agnes varmaankin oli unohtanut jälkeläisensä.
Kristina rouva ryhtyi heti kasvattamaan poikaansa; aluksi antoi hän hänen kertoa vaiheistaan ja vallan pelästyi, kun huomasi, että pääpiirteinä hänen luonteessaan olivat itserakkaus ja turhamaisuus.
Välistä näyttäytyi kyllä hänen luonteessaan jalompiakin piirteitä; silloin heittäysi hän äitinsä syliin ja lupasi hänelle ainaista kuuliaisuutta. Mutta seuraavana hetkenä saattoi hän olla valmis kertomaan, että hän Kalmarin linnassa oli ollut kuningas.
— Ja koko miehistö sai sinun tähtesi kärsiä kuoleman, vastasi
Kristina rouva.
— Se oli heidän velvollisuutensa.
— Sitä en käsitä.
— Kunniakasta on kuolla kuninkaansa puolesta.
— Olkoon menneeksi, jos hän taistelee maansa edestä.
— Ettekö sitte tiedä, äitini, että Kustaa Eerikinpoika on ottanut kruununi?
— Sinä olet halvin hänen alamaisistaan, huudahti Kristina epätoivoissaan, — hän voi milloin hyvänsä ottaa sinulta elämän.