— Minulla on paljon puolustajia, väitti poika itsepintaisesti.
— Tänään tapasin tiellä kaksi talonpoikaa, jotka tunsivat minut.
"Kunniaa ja elämää teille, herra Niilo Sture", sanoivat he, "te, joka
kerran tulette olemaan kuninkaamme!"
— Ne hullut saattaisivat elämällään saada maksaa sanansa.
Kristina ei pitänyt Juhana Turenpojan lähettämän opettajan ulkomuodosta, mutta hänen opetuksensa häntä sensijaan miellytti; sentähden hän usein olikin läsnä tunneilla ja otti sitte pojat luokseen.
Mutta yllämainitun keskustelun jälkeen kutsutti hän opettajan puheilleen ja, kerrottuaan mitä katsoi välttämättömäksi, kysyi, mitä hänen mielestään olisi tehtävä.
— Jalo rouva, tahdotteko uskoa nuoren herran kokonaan minun haltuuni?
— Aiotteko lyödä häntä?
— Jos se on välttämätöntä! Samassa kuului ulkoa Niilon ääni:
— Sinä olet minun alamaiseni Svante, siksi sinun pitää totella minua!
Kristina oli kuullut tarpeeksi.
— Tämä on mieletöntä, huudahti hän epätoivoissaan, — kohdelkaa häntä niin, että voitte vastata siitä Jumalan edessä!