— En, vastasi poika jyrkästi ja nyökäytti päätään, — hänen pitää tulla tänne minun luokseni.
— Minun kai täytyy tehdä se tällä kertaa, puhui opettaja, ottaen poikaa kiinni kauluksesta ja kantaen hänet ulos. Poika päristeli ja potki, mutta pelkäsi samalla että joku palvelijoista tulisi sisään, jonkatähden hän vaikeni kuin kala.
Maisteri vei hänet huoneeseensa ja siellä he molemmat viipyivät neljä päivää. Ruoka kannettiin heille sinne kopassa ja jo toisena päivänä tiesi palvelija kertoa, että Niilo herra itse tyhjensi kopan.
Viidentenä päivänä tulivat molemmat Kristina rouvan luo. Niilo oli silminnähtävästi muuttunut; hän oli tottelevainen ja pysyi harvinaisen vaiteliaana, mutta loi tuontuostakin silmänsä opettajaan, ikäänkuin peläten, ettei hän olisi häneen tyytyväinen.
Svante riemastui, kun sai takaisin veljensä, ja tahtoi häntä paikalla leikkimään kanssaan; Niilo loi maisteriin kysyvän katseen.
— Jos leikitte täällä pihalla, niin että voin nähdä teidät, vastasi opettaja.
Pojat riensivät ulos ja Kristina kysyi arasti:
— Eikö hänen terveytensä kärsi, kun hän saa istua niin paljon?
— Me kävelemme joka aamu penikulman ennenkuin muut ovat nousseet.
— Kuinka kauvan tätä täytyy kestää?