— Pelkäänpä että kauvankin; viikoissa ja kuukausissa ei paranneta vuosikausien kartuttamia vikoja.
— Lapsi raukkaani, voi lapsi raukkaani! huokasi Kristina.
— Tässä ei ole syytä epätoivoon, vastasi maisteri. — Pian muuttuu pelko työhaluksi ja kun sitte järki herää, niin hän kääntyy oikealle tielle.
— Enkö minä voi tehdä mitään?
— Ette. Luulen melkein että olisi parempi, jos hän olisi teistä aivan erossa.
— Minun täytyy alistua kaikkeen, mikä hänelle on terveellistä, virkkoi Kristina nöyrästi.
Päätettiin siis että Niilo maisterin kanssa muuttaisi Upsalaan, joka tuuma pian toteutettiinkin.
Niilo ei siitä suuresti välittänyt ja Svante tiesi kertoa veljensä sanoneen, että "prinssien onkin tapa lähteä yliopistoon kasvatettaviksi".
— Tämä on hulluutta, huudahti Kristina, — eikö minua vielä ole tarpeeksi koeteltu! ja hän tarttui yhdentoistavuotiaan poikansa käsiin ja alkoi kiihkeästi: — lupaa minulle Jumalan nimessä, että aina tulet pysymään esivallallesi kuuliaisena.
— Kyllä, rakas äiti, lupaan Jumalan nimessä, virkkoi poika reippaasti.