— Kustaa Eerikinpojan täytyy taistella niin monta vastaan, väärin olisi tehdä hänen kuormaansa raskaammaksi kuin se jo on, puhui Kristina.
— Lupaan, äiti, etten tee, lisäsi poika.
Noin kymmenen vuotta myöhemmin muistui heidän mieleensä tämä keskustelu.
Aika oli jo kulunut niin että Kristina pian saattoi odottaa Juhana Turenpoikaa takaisin, eikä hän vielä ollut tehnyt päätöstään. Rakastaa ei todellinen nainen voi kuin kerran eläessään; ystävyys oli ainoa, jota hän saattoi tarjota Juhana Turenpojalle; ja jos hän lastensa tähden ja saadakseen turvaa Severin Norrbyn uhkauksia vastaan sekä päästäkseen kuninkaan aiheettomista epäluuloista, meni naimisiin, niin lankesivathan itse asiassa kaikki edut hänen puolelleen, sillä mitä hän saattoikaan antaa Turenpojalle vastalahjaksi?
Tämän kaiken hän hänelle ilmoitti, mutta hänen vastauksensa olivat niin vakuuttavat ja luottamustaherättävät, että Kristina vihdoin suostui rupeamaan hänen vaimokseen.
Häät vietettiin kaikessa yksinkertaisuudessa Kristinan kodissa; ainoastaan palvelijat olivat läsnä vihkiäisissä. Svante seisoi äitinsä vieressä. Niilo ei ollut läsnä, hän oli kirjoittanut ja pyytänyt ettei hänen tarvitsisi tulla.
Se kyllä koski Kristina rouvaan, mutta hän vastasi, että poika sellaisessa tapauksessa sai toimia oman päänsä mukaan.
Vastanaineet läksivät Tukholmaan.
Valtiohovimestari joutui seitsemänteen taivaaseen. Hän oli ollut pahoillaan siitä, ettei päässyt häihin, mutta hän unohti harminsa, kun hän talossaan ja miniänään sai vastaanottaa niin ylhäisen, arvossapidetyn, ylevän ja korkeasukuisen rouvan. Hän lausui hänelle niin paljon kohteliaisuuksia, että miltei unohti johdattaa häntä niihin komeihin suojiin, joita kolmen viikon aikana oli koristettu yksin häntä varten.
Ensi kertaa pitkistä ajoista oli Kristinan käytös sama ylpeä ja arvokas, joka häntä valtionhoitajan puolisona aina oli kaunistanut. Hänen appinsa mateleva kohteliaisuus teki häneen vastenmielisen vaikutuksen ja hän tahtoi että hän sen huomaisi.