Mutta Ture Jönsinpoika oli niin onnellinen hänen vierailustaan, ettei hän nähnyt eikä kuullut eikä ajatellut mitään muuta.
— Jalo rouva, huudahti hän, — meidän aikamme on vaarallinen aika; kuningas on minulle suuttunut, hän epäilee sekä minua että teitä salahankkeista.
— Isä, nyt teette kuninkaalle väärin, keskeytti herra Juhana
Turenpoika.
— Siksi ettet sinä näe etkä kuule mitään… tiedättehän, jalo rouva, että minä polveudun Agnes ruhtinattaresta, Håkanin tyttärestä… niinkuin sanottu, ajat ovat levottomat, luterilaisuuden suosijana saa kuningas vihamiehiä… se ei kelpaa meille, ei lainkaan kelpaa meille… saa nähdä, miten ajan pitkään käy… hyvä on, että samoinajattelevat liittyvät yhteen… yksimielisyys antaa voimaa, hehhehheh!
— Isä ei odottanut meitä näin aikaiseen, keskeytti hänet Juhana.
— Virvokkeita! Niitä on kyllä, mutta palvelusväki on huolimatonta!
Valtiohovimestari hyppäsi ulos huoneesta, kevyesti kuin lintu.
— Suokaa hänelle anteeksi, Kristina, pyysi Juhana.
— Tunnenhan minä hänet ennestään, vastasi Kristina hymyillen ja ojensi miehelleen kätensä; — menemmehän täältä kuninkaan luo?
— Kiitos! sanoi Juhana ja suuteli kättä; — tiedän että hän tulee iloiseksi.