— Siunauksesta ei kai sentään tullut mitään? kysyi Kustaa
Eerikinpoika, joka myöskin oli saapunut paikalle.
— Jalo herra, hänen täytyi, päänsä päästimeksi.
— Hänkö siis riisti teiltäkin satulan? kysyi Otto Krabbe.
— Kun minä kerroin lähteväni tänne kantelemaan, niin hän pakoitti minut nousemaan satuloimattoman hevosen selkään. Sitte hän vielä juoksi perässäni hyvän matkaa ja ruoski hevosta, jotta se laukkasi vinhaa vauhtia, ja käski minua viemään paljon terveisiä tänne.
— Tulkaa nyt syömään aamiaista kanssamme, isä Sigurd, niin saamme likemmin puhua asiasta.
Lääniherra astui edellä ja toiset seurasivat. Töintuskin Otto Krabbe sai itsensä pakoitetuksi vastaamaan Kustaa Eerikinpojan tervehdykseen. Eniten häntä suututti se, että ruotsalainen oli muhkeampi vartaloltaan kuin hän itse.
Salissa tapasivat herrat Mette rouvan, molemmat sisarukset sekä talon muut vieraat. Kaikki istuutuivat runsaitten ruokapöytien ääreen. Munkille osoitettiin sija pöydän alapäässä, hän kietoi takin liepeet puolialastomien sääriensä ympäri ja istuutui mukavaan asentoon penkille.
— Minä vanha raukka läksin syömättömänä luostarista, puhui hän naapurilleen. — Oikein tulee maistumaan makealta, kun taas saan palasen suuhuni.
Lääniherran käskystä oli hänen eteensä asetettu suuri olutkannu, mutta maistettuaan asetti hän sen takaisin pöydälle ja hänen pienet silmänsä tirkistelivät viinikannuja pöydän toisessa päässä.
— Eikö maistu? kysäisi lääniherra.