— Vatsani ei siedä tätä, mutta sietäisi viinitilkkasen. Isännän käskystä asetettiin hänen eteensä viinikannu ja nyt hän piti puoliaan.
Keskustelu oli erittäin vilkas ja Kustaakin otti siihen osaa, vastoin tavallisuutta; hän istui Mette rouvan vieressä ja kyseli häneltä, kummoiset luostarit ja niiden elämä Tanskassa oli.
— Luultavasti luostariolot Tanskassa ovat samat kuin Ruotsissa, huomautti hän, — minä niitä tunnen tavattoman huonosti.
Herra Otto istui vastapäätä Doroteaa. Tyttö tunsi että hän yhtämittaa iski häneen silmänsä, jonkatähden hän tiesi olla varoillaan. Hän tekeytyi huimaavan iloiseksi ja tunsi julmaa nautintoa nähdessään miten mustasukkainen herra Otto oli hänen naapurilleen junkkarille, jolle hän muka erityisen luottamuksen osoitukseksi tuhlaili suloisia hymyilyjä ja kuiskaili kaikellaisia vähäpätöisyyksiä.
Aterian loputtua kääntyi lääniherra munkin puoleen:
— No, isä Sigurd, mitä luostariin muuten kuuluu?
— Pahaa, pahaa; elämme surullisena aikana; hurskaat veljet, jotka viettävät yöt päivät rukouksessa sielujen pelastukseksi, saavat palkakseen kiittämättömyyttä. Usko laimenee laimenemistaan, siksi ovat lahjat niin pienet; koko päivän olen vaeltanut talosta taloon enkä — sydämeni vuotaa verta kun sen sanon — saanut juuri mitään.
— Mikä tuota herra ritari Gryniä oikeastaan vaivaa?
— On kuin hänen kanssaan paholainen itse olisi tullut luostariin; kerran viime viikolla kutsutti hän johtajan luokseen ja komensi tätä toimittamaan kauniin ilman seuraavaksi päiväksi. "Se joka helvetin tuskista voi pelastaa kokonaisen sielun mahtanee toki saada auringon paistamaan muutamaksi tunniksi", arveli hän. Mutta pahaksi onneksi tuli sade; silloin hän astui johtajan omaan selliin, sulki oven ja ruoskitsi johtajaa tämän omalla nuoralla; kunnianarvoisa isä toimitti vihdoin paikalle aseellisia miehiä, mutta niistä hän paikalla tappoi yhden ja muut läksivät käpälämäkeen. Nyt hän komentelee luostarissa mielin määrin.
— Lähdemme molemmat luostariin, virkkoi Banér.