— Minä tulen mukaan, huudahti Otto Krabbe.
— Sallitteko minunkin tulla? kysyi Kustaa.
— Kernaasti, jos tahdot, vastasi lääniherra, ystävällisesti nyökäyttäen päätään.
Jos herra Otto sinä hetkenä olisi katsahtanut talon kauniiseen tyttäreen, niin hänen olisi täytynyt hämmästyä hänen kasvojensa ilmeen vaihtelevaisuutta. Nyt eivät ne enään ilmaisseet kuin pettymystä ja neito ei suinkaan koettanut sitä peitellä. Otto herra jäi miettimään, kuka siihen oli syypää, hänkö vai tuo toinen.
Useat vieraista olisivat tahtoneet lähteä mukaan luostariin, mutta lääniherra pani vastaan.
— Jos meitä tulee sellainen joukko, sanoi hän, — niin hurskaat veljet ehkä pelästyvät, että me väkirynnäköllä aiomme ottaa koko luostarin.
3.
KÄYNTI LUOSTARISSA.
Hevoset satuloitiin ja lähdettiin matkalle. Edellä ratsasti lääniherra ja hänen rinnallaan molemmat nuoret ritarit, yksi kummallakin puolella. Munkki ratsasti heidän takanaan ja häntä seurasi joukko palvelijoita.
Luostari oli noin penikulman matkan päässä Kallösta, tavallisen ajotien varrella, mutta se ei tähän vuodenaikaan ollut suinkaan hyvä. Tosin talonpojat kahdesti vuodessa komennettiin kokoon korjaamaan tietä; silloin kuopat ja kolot kyllä täytettiin turpeella ja risuilla ja päälle ajettiin hiekkaa, mutta ei aikaakaan, kun tiet taas olivat yhtä huonot, ja ainoastaan hitaasti pääsivät ratsastajat kulkemaan, jos mielivät säästää hevosiaan pahemmilta vammoilta.