Talossa oli kaksi kamaria, joista toista samalla käytettiin keittiönä. Sisähuone annettiin matkustajille ja emäntä ja tytär, jotka paikalla ymmärsivät että matkustajat olivat korkeita herroja, puuhasivat kiireesti aterian ja, järjestivät valkeita patjoja ja pehmeitä villapeitteitä penkeille. Muutahan eivät he voineet.
Nuorukainen ei päässyt poistumaan uusien herrojensa luota, he istuttivat hänet välilleen pöytään ja jollei heillä ollut ruokahalua, niin häntä maittoi ruoka sitä paremmin. Herrat kerrassaan hämmästelivät, millä kiireellä hän viime tippaan asti tyhjensi suuren puuro vadin.
Aterian loputtua aikoi hän poistua, mutta piispa käski häntä jäämään, sillä heillä oli tärkeitä asioita puhuttavana. Hän jäi siis ja nyt alkoivat nämä kolme kuiskeella keskenään: vallanhimoinen Sunnanväder luuli vihdoin löytäneensä välikappaleen, jolla hän voisi vapauttaa kirkon kerettiläiskuninkaasta, ja vanha, kivuloinen Knut manasi salavihansa vimmassa koston ukkosilmaa hukuttamaan nuorta kuningasta. Mitä he välittivät vaikka antoivatkin nuoren sielun täyteen valhetta ja petosta! Jos hän ja tuhannet muut sortuivat, niin eihän se merkinnyt mitään, kunhan vaan he sen kautta pelastuivat ja ainoa autuaaksitekevä kirkko tuli kirkastetuksi. Ja nuorukainen, jalkavaimon poika, jolla oli hyvä pää ja synnynnäinen taipumus viekkaaseen kekseliäisyyteen, joka suurimmalla helppoudella osasi matkia toisten tapoja; joka ei koskaan ollut oppinut muuta kuin että piti ottaa, kun tilaisuus antoi, joka oli lähtenyt pois palveluspaikastaan sentähden että hän oli saanut selkäsaunan, varastettuaan muutamia leipiä — eikö hän suurimmalla ihastuksella olisi suostunut ehdotukseen, joka tyydytti hänen seikkailuhaluansa ja äkkiä teki hänestä suuren herran?
Kun seuraavana aamuna kaikki kolme läksivät huoneesta, hämmästelivät naiset miten pystyssä päin tuo nuorukainen kävi. "Illalla hän oli kuin mikäkin renki", sanoi tytär, "nyt näyttää itse paholainen lentäneen häneen". Hän oli aivan oikeassa.
Sven Elfinpoika ilmoitti sitoneensa palvelijan haavat, mutta tämä tarvitsi pari päivää lepoa kokonaan tointuakseen.
— Jos tahdotte uskoa hänet minun haltuuni, niin koetan parastani? Tämä pahanpäiväinen mökki, lisäsi hän ylpeillen, — soi kuusi talvea sitte suojaa siunatulle herrallemme ja kuninkaallemme Kustaa Vaasalle.
— Piiloitteliko hän täällä sinun luonasi? virkkoi piispa kiivaasti.
— Kyllä niinkin, ja tanskalaiset haistoivat saaliinsa jäljet ja tulivat perässä; tuossa hän seisoi heidän edessään, talonpoikaisissa vaatteissa tietysti, mutta vaimoni keksi keinon ja löi häntä selkään leipälapiolla niin että helähti ja sanoi: "korjaakkin siitä luusi riiheen!" — Tanskalaiset eivät tietysti voineet luulla että hän sillä tavalla olisi kohdellut herrasmiestä ja niin hän pääsi pakoon.
Vaimo oli laskenut kädet vyötäisilleen, hänen pyöreät kasvonsa kiilsivät tyytyväisyyttä ja pienet, vilkkaat silmät katselivat lakkaamatta mieheen, ikäänkuin hän olisi kertonut jotakin aivan uutta.
— Ettekö te tietäneet, että hänen päästään oli luvattu palkinto? kysyi piispa.