— Tiesimmepä niinkin.

— Eikö se teitä houkutellut?

— Varjelkoon meitä Jumala ja hänen pyhänsä! huudahti nainen.

— Mieluummin olisin sytyttänyt mökkini tuleen, vastasi Sven
Elfinpoika.

Silloin nousi tuomiorovasti Knut.

— Saatanaa sinä palvelit, kun luulit tekeväsi Jumalalle otollisen teon, huusi hän, — kuninkaasi on paljon julmempi tyranni kuin Kristian, paholaisen valtaan on hän antautunut, verenhimoinen kerettiläinen on hänestä tullut ja kaksiteräistä miekkaa kantaahan kädessään! Hänen hengähdyksensä on myrkkyä, hänen silmänsä basiliskin silmät, hänen sydämensä murhaajan luola. Ryövärin lailla tavoittelee hän kirkon omaisuutta, laskee rautajalkansa alamaistensa niskoille ja kytkee kahleisiin kaiken, mikä Ruotsissa elää ja hengittää! Jumalan uskollisimpia palvelijoita tahtoo hän vahingoittaa väärillä syytöksillä ja ajaa heidät säälittä valtakunnasta. Avaa silmäsi ja näe meissä hänen hirmuvaltansa uhrit, avaa korvasi, kun Knut, Upsalan arkkipiispa sinulle puhuu. Häneltä ryöstettiin kaikki omaisuus ja kun hän vääristä syytöksistä puolusti ystäväänsä, Vesteråsin piispaa Sunnanväderiä, niin se luettiin hänelle viaksi. Meidän nimemme tunnetaan koko Taalaissa, kansa rakastaa meitä ja pian nousee tuhansia käsivarsia, välkkyy tuhansia miekkoja ja tuhannet äänet virittyvät laulamaan riemuisaa ylistyslaulua, sillä katso uskon tähti on nouseva uudessa loistossa ja siunauksen säteet ovat kirkkaina valaisevat Ruotsin kansaa!

Sven Elfinpoika seisoi kuin lyötynä, suu auki tuijottaen eteensä. Olihan hän kuullut puhuttavan piispoista; sanottiin että he saivat kärsiä vainoa suuren isänmaanrakkautensa takia, mutta Sven Elfinpoika ei voinut uskoa, että kuningas yksin olisi syypää; tuo rakas Kustaa herra oli ollut heidän talossaan, syönyt heidän vaatimattomassa pöydässään, puhellut niin yksinkertaisesti ja luonnollisesti; mahdotonta oli uskoa häntä petturiksi.

Ja kuitenkin olivat korkeat herrat sen sanoneet. Katkerat kyyneleet tulvivat Svenin silmistä, hän ei uskaltanut kysyä eikä puolustaa rakasta herraansa, vaan suuteli pappien käsiä ja pyysi nöyrästi, että he soisivat anteeksi hänen ymmärtämättömyytensä.

Knut antoi hänelle siunauksensa ja käski satuloida hevoset.

Sven meni täyttämään käskyjä.