— Takaisinpa pistää hevostanikin jalkaan, jos niiksi tulisi, naurahti Sven Elfinpoika.
— Sen vahingon paransin minä silloin ja voin tehdä sen uudestaankin, vastasi Elsa muori, — mutta hyi sinua, kun niin pian muutat mieltä.
— Pitää minun kai uskoa heidän sanojaan.
— Ei, sitä sinun ei pidä tehdä! Luuletko että Ornäsin Barbro rouva koskaan katui tekoaan. Ritari lupasi antaa anteeksi, jos hän vain tunnustaisi tehneensä väärin. "Olisinpa valmis tekemään tekoni uudestaan jo huomispäivänä jos niiksi tulisi", sanoi hän ja sanansa hän kuolemallaan vahvisti.
— Sinä et tiedä, että Morassa yleisesti kerrotaan kuninkaan olevan kerettiläisen.
— Niin, miesten parissa, jotka kuljettavat juoruja; onneksi sentään on naisväkeäkin, jotka voivat käydä kiinni heidän takinliepeeseensä, jotteivät asiat käy vallan päin mäntyä.
Sven Elfinpoika raappi päätään; Elsan kanssa ei kannattanut kiistellä, ja kumma kyllä, hän oli useimmiten ollut oikeassa.
Matkustajamme jatkoivat matkaansa Ornäsiin; nuori mies ratsasti yhä heidän välillään, kuunnellen milloin yhden, milloin toisen opetuksia.
Aamupäivällä saapuivat he perille; vahtitornista soi torvi läpi koko linnan ja ritari riensi katsomaan, keitä tulijat olivat.
Knut ja Sunnanväder olivat hänen vanhoja tuttujaan, hän tunsi heidän pyrintönsä ja toivoi hartaasti, että he käyttäen hyväkseen suurta vaikutustaan talonpoikiin, vihdoin saisivat tuumansa onnistumaan.