Siinä oli sekaisin pappeja ja aatelismiehiä, ja kaikkien kasvoilla kuvastui uteliaisuus: odotettiin tärkeää uutista.
Suurella linnanpihalla tungeskelivat rengit hevosten ja ajopelien joukossa, ehtien tuskin kuljettaa toisia talleihin, kun toisia jo saapui; siinä kävi yhä kasvava melu ja rähinä. Aseilla varustettuina seisoivat maalaiset siellä täällä ryhmissä, kiihkeästi keskustellen, ja kaikkialta, sekä heidän että herrojen ja palvelijoiden, tulevien ja menevien riveistä kaikui nimi, joka herätti vastakaikua joka rinnassa: nimi Niilo Sture.
Vihdoin saatiin piha tyhjentymään ja kansa muodosti aitauksen, jonka sisäpuolelle talutettiin aatelisten hevosia, toinen toistaan komeammissa valjaissa.
Sillaikaa oli Aarent Pietarinpoika lukuisine vieraineen pitänyt miltei myrskyisän keskustelun isossa ritarisalissa; nähtävästi nyt vihdoin oli päästy päätökseen, koska ovet, jotka tähän saakka olivat olleet huolellisesti suljetut, nyt avautuivat.
Niinkutsuttu arkkipiispa Knut astui ulos täydessä kirkollisessa juhlapuvussaan, kädestä taluttaen nuorta Niilo Sturea, joka oli puettu yksinkertaisiin, kalleilla pitseillä koristettuihin, mustiin samettivaatteisiin. Hänen käytöksensä oli varma, miltei uhkamielinen; epäilemättä hän siten koetti peittää sisällistä neuvottomuuttaan. Häntä seurasi Sunnanväder, hänkin täydessä kirkollisessa juhlapuvussaan ja nojautuen Aarent Pietarinpojan käsivarteen.
Sitte tuli pappeja, munkkeja ja suuri joukko aatelismiehiä, edelliset veljeskuntiensa puvuissa, jälkimäiset univormuissa. Hitaasti liikkui joukko alas kapeita portaita, pysähtyäkseen pihalle.
Siellä vallitsi hiiskumaton hiljaisuus; kaikkien silmät seurasivat nuorta miestä piispan rinnalla, ja ne jotka olivat lyhyet tai seisoivat toisten takana, nousivat varpailleen tai muiden hartioille; kaikkien ajatukset ja toiveet hakivat samaa maalia: Niilo Sturea!
Mutta kun nuori herra oli noussut hevosensa selkään, pääsi ääretön riemastus valloilleen; Knut ja Sunnanväder saattoivat ottaa siitä osansa, sillä he olivat ikäänkuin kansan oikeutetun suosionosoituksen sinetti.
Kansa lankesi polvilleen, naiset ja lapset riensivät suutelemaan heidän vaatteidensa liepeitä; jokaisen huulilta tulvi uskollisuuden ja rakkauden vakuutuksia; innostus oli aivan rajaton.
Korkeat herrat tervehtivät armollisesti joka taholle ja kansa mylvi ihastustaan; vihdoin oli tullut vapauttaja, kirkon oikea puolustaja, ruhtinas, joka langettaisi oikeat tuomiot ja vapauttaisi maan uhkaavista vaaroista. Mitä uhkaavia vaaroja oli, sitä he tosin eivät olisi voineet selittää, mutta eihän maailmassa tapahtuisikaan niin paljon hullutuksia, jos jokainen tekisi itselleen selkoa toiminnastaan.