Nyt astui pappi takaisin alttarille ja kääntyneenä kokoontuneiden puoleen, nosti hän käsivartensa ja huusi, luoden eteensä leimuavan katseen, jymisevällä äänellä:
— Joka on hirmuvaltiaan ja kerettiläisen vihollinen, joka pelkää Jumalaa ja hänen pyhiään, joka rakastaa isänmaansa oikeutta ja vapautta, se vannokoon uskollisuutta vainotulle soturille, jonka Jumala itse on valinnut ja joka urhon lailla on johtava teidät maaliin. — Veri ja henki Niilo Sturen puolesta! kaikui kirkosta ja sitte tuuppautui jokainen esiin tekemään uskollisuudenvalaa.
Sven Elfinpoika ja muutamat muut, jotka eivät olleet niin kokonaan innoissaan, arvelivat, että tässä kyllä oli hiukan tyyntymisen varaa. Elsa muorin sanat olivat sentään vaikuttaneet jotakin ja Sven Elfinpojan mielestä oli paras olla hätiköimättä.
Nuori Sture oli noussut ja muutamin hyvin opituin sanoin kiittänyt kokoontunutta kansaa. Mutta koko hänen olennossaan oli tapahtunut huomattava muutos: kasvot olivat kalpeat ja pelästyneet ja katse harhaili epävarmana sinne tänne.
Taitavasti rakennettu puuha oli jo hajoamaisillaan, mutta Knut, joka ei hetkeksikään heittänyt nuorukaista silmistään, näki vaaran ja riensi paikalla avuksi.
— Muista pysyä lujana, kuiskasi hän ja lausui valan, jonka sanat Niilo vapisevin äänin toisti. Sitte kutsuttiin mahtimiehet joka pitäjästä esiin ja kaikki läsnäolevat aatelismiehet ja Knut osasivat niin viisaasti panna sanansa Sturen suuhun, että tämä sai sekä mielensä rohkaistuksi että teki läsnäoleviin, niin herroihin kuin talonpoikiinkin, sangen edullisen vaikutuksen.
Päätettiin lähettää sanakapula kaukaisimmillekin seuduille ja jokaiselle, joka toimi asian hyväksi, lupasi Knut paavin nimessä siunauksensa.
Silloin astui muuan rättvikiläinen talonpoika esiin, suuteli piispan hameen lievettä ja virkkoi:
— Emmehän me ole kuin köyhää kansaa, mutta käsivoimia meiltä ei puutu; hevonen ja mies ovat yhtä huimapäiset ja jos suitsia vedetään liika kireälle, niin hevonen tietysti rupeaa potkimaan, teidän armonne.
Piispa nyökäytti myöntävästi päätään.