Hyminä kulki koko salin läpi ja Knut tunsi rohkeutensa horjuvan.
Kun kirjeet olivat luetut, kysyi kuningas tuomioistuimelta, voisiko se vapauttaa mestari Knutin ilmeisestä maankavalluksesta ja siitä rangaistuksesta, jolla Ruotsin lain mukaan sellaisia rikoksia rangaistiin. Sitte jätti hän huoneen.
Nyt piti tutkinnon tapahtua. Trondhjemin arkkipiispa oli tilaisuutta varten lähettänyt Tukholmaan edusmiehen, joka myöskin oli läsnä. Mestari Olavilla oli käsky herransa nimessä tehdä mitä ikinä taisi tuomiorovasti Knutin hyväksi, mutta syytökset olivat niin selvät ja vakuuttavat, että hänet tuomittiin kavaltajana kärsimään se rangaistus, jonka laki sellaisista rikoksista määräsi.
Yleinen mielipide oli, ettei niin selvään todistetusta rikoksesta ollut pelastusta paitsi Jumalan armon, arkkipiispa Olavin kirjoituksen tai kuninkaan erityisen suosion kautta.
Kaikki läsnäolevat piispat ja neuvosto pyysivät kuningasta käyttämään armoa oikeuden asemasta, mutta hän vastasi, että "sellaisia asioita ei ollut helppo jättää". Enempää he eivät saaneet tietää.
Mutta keskenään he väittivät, että armoa täytyi antaa; jos niin korkeaa herraa piti rangaista halpa-arvoisen talonpojan lailla, niin johan kunnioitus ylhäisöä kohtaan hajoisi kuin tuhka tuuleen. Totta kyllä, että lain tuli kohdella kaikkia samalla tavalla, mutta täytyi siinä sentään tehdä jonkinlaisia tasoituksia.
Tuomiorovasti Knut oli samassa luulossa kuin muutkin; häntä suututti että hän oli voinut toimia niin tyhmästi ja ajattelemattomasti; ensi kerralla päätti hän olla viisaampi.
Arkkipiispa Olavin asiamies palasi Trondhjemiin tuoden kuninkaalta kirjeitä ja kirjoituksia, joissa todistettiin Knutin epärehellinen menettely. Sitäpaitsi lähetettiin hänelle kopio Knutin tuomiosta ja vaadittiin että hän paikalla luovuttaisi Sunnanväderin suojeluksestaan.
Mutta näihin aikoihin taisteli Kustaa kovaa taistelua omaa vakaumustaan ja kanslerinsa vaikuttavia väitteitä vastaan.
Kuningas olisi tahtonut ajaa Knutin maanpakoon ja jättää asian sikseen.