Herkkäuskoiset talonpojat seisoivat hänen ympärillään liikutuksen ja myötätuntoisuuden valtaamina; vihdoin lankesivat hekin polvilleen ja rukoilivat hänen kanssaan voimaa kukistamaan hirmuvaltiasta.
Mutta sitte rupesivat he neuvottelemaan; he olivat sotaisella mielellä ja päättivät hankkia oikeutta valtakuntaan.
Nuori petturi oli voittanut heidän luottamuksensa. Pian se osottautui teossa, sillä, osaksi varjellakseen häntä vaaroista, osaksi ehkä matkimishalusta, valittiin hänelle paikalla henkivartiasto — yhtä suuri kuin Kustaalla oli ollut; siinä oli nuoria, rotevia miehiä ja heidät asetettiin Niilo herran komennon alaisiksi, seuraamaan ja varjelemaan häntä kaikkialla.
Hän oli jo ennen käynyt muissa pitäjissä, nyt hän tuli Orsaan.
Niin laajalle oli piispojen huolenpito ulottunut, että he edeltäkäsin olivat kirjoittaneet hänelle puheita eri tilaisuuksia varten, ja ne hän suurimmaksi osaksi oli oppinut ulkoa.
Hän esitti ne epäilemättä siinä hengessä ja sillä tiedolla, että hänen kohtalonsa oli hänen omissa käsissään; sitä paitsi hän jo itsekin rupesi uskomaan kutsumukseensa. Ties, vaikka hän sittenkin olisi ollut Niilo Sture; kun hän niinkuin nytkin näki kansan seisovan ympärillään ja ulkoaopituin, tulisin sanoin kiitti miehiä heidän uskollisesta rakkaudestaan ja lupasi vahvasti pitää valansa ja uhrata henkensä ja verensä isänmaan edestä, niin hän todellakin tunsi olevansa se, joksi he häntä luulivat; ja kun he suutelivat hänen käsiään ja toivottivat onnea hänen pyrinnöilleen, hajosivat kaikki epäilykset: hän oli Niilo Sture, valtionhoitajan poika.
Samassa kuului ääni tiheän ihmisjoukon takaa:
— Missä hän on, missä hän on? Antakaa minun heittäytyä hänen jalkainsa juureen!
Ääni oli kimeä ja läpitunkeva; Niilo ja monet muut sen kuulivat.
Väkijoukossa syntyi liikettä ja esiin tuuppautui keski-ikäinen mies, vanhassa, kuluneessa pappispuvussa. Hänen kasvonsa olivat laihat ja kalpeat, mutta niitä valaisi kiiluva silmäpari, joka tähystellen kierteli pitkin ällistynyttä joukkoa.