Nähdessään vale-Sturen, jäi hän hämmästyksen valtaamana häneen tuijottamaan, mutta korotti samassa käsivartensa taivasta kohti, heittäytyi hänen jalkainsa juureen, tarttui hänen käteensä ja suuteli sitä, kyyneleitä vuodattaen.
— Rakkaan herrani poika! huudahti hän; — pyhä neitsyt on siis kuullut rukoukseni, hän elää, minä saan kädessäni pitää hänen kättään. Oi te valtakunnan hyvät suojeluspyhät, minä kiitän teitä!
Ensi kertaa tunsi Taalain junkkari seisovansa syvyyden partaalla, veri katosi hänen kasvoiltaan… hän tunsi, että tuo mies tiesi hänen salaisuutensa… Mitä nyt tapahtuisikaan?
Mutta vieras nousi äkkiä.
— Te kalpenette minut nähdessänne, rakas junkkari, sanoi hän; — pidätte minua ehkä kuninkaan vakoilijana? Katsokaa minua tarkemmin, isänne uskollista palvelijaa! Minuun voitte luottaa, sydämeni, henkeni on teidän!
Sitte kääntyi hän kansan puoleen, joka kummastuneena oli seurannut kohtausta.
— Minä olen Pietari Grym, sanoi hän, — ja palvelin monta vuotta korkeastiautuasta valtionhoitajaa herra Sten Sturea. Te tiedätte kaikki kuinka sitte kävi; koditonna olen kierrellyt maailmaa, vailla palveluspaikkaa — kerettiläiskuninkaan palveluksessa olisi ollut vielä pahempi; — minä pysyn lujana uskossani ja rakkaudessani ja Jumalanäiti on ollut minulle armollinen, kun hän on johdattanut minut sen luo, jota tahdon rakastaa ja palvella elämäni loppuun asti!
Kansanjoukossa kuului tyytyväinen hyminä; Grymin ei enään tarvitsisi jättää herraansa. Molemmat saatettiin rikkaimpaan talonpoikaistaloon; ja koska Grym ilmoitti, että hänellä oli paljon kahdenkeskeistä sanottavaa herra Sturelle, niin heidät jätettiin yksin.
Molemmat tuijottivat ensin pitkän aikaa toisiinsa, mutta koska vanha petturi oli kokeneempi kuin nuori, niin tämä ensinnä loi silmänsä maahan, peitti kasvot käsillään ja purskahti itkuun.
Tätä kesti hetkisen, mutta silloin nosti hän silmänsä ja näki että
Grym seisoi liikkumattomana, aivan samassa asennossa.