— Rakkahin rouva äiti, ensi ajatukseni, kun aamulla herään, on kiitos Jumalalle siitä, että hän avasi sydämenne säälille, sillä muuten kituisimme nyt vankilassa, jollemme jo olisi joutuneet häpeällisen kuoleman uhreiksi.
— Minä toimin niinkuin sydämeni käski, vastasi Ingierd rouva hämillään.
— Jos minulla olisi valta, huudahti Richissa innokkaasti, — niin ette eläisi täällä vankien lailla. Minä antaisin kaikkien tietää, että olen avannut teille oveni; ja vaikkapa tänne tulisivat kaikki Trondhjemin munkit ja papit teitä noutamaan, niin ovathan linnan muurit lujat; sitäpaitsi on meillä satakaksikymmentä palkkasoturia ja kolmekymmentä vasallia, jotka voivat meitä puolustaa.
— Puhut syntiä, Richissa! huudahti Ingierd rouva peloissaan.
— Suokaa hänelle anteeksi, äiti, hän puhuu sydämensä kieltä; hän ei tiedä että pyhä kirkko on kuin käärme, joka likistää kuoliaaksi kaikki mitä se saa syliinsä.
— Teidän puheenne on synnillistä, vaikeroi rouva. — Lupaukseni tulen pitämään, vaikka se onkin raskasta, mutta älkää koskeko uskooni, sillä sille olen aina pysyvä uskollisena… Kuinka Cecilia jaksaa? lisäsi hän hetken perästä.
— Hän tointuu hitaasti, vastasi Tyste; — kun hän vaan edes hetkisen saisi hengittää raitista ilmaa.
— Siitä minä kyllä pidän huolta! sanoi Richissa; — jos puetamme hänet tytön pukuun…
— Ei, ei, ei, huudahti rouva Ingierd, — se saattaa herättää epäluuloa, ja sitte…
— Olkaa huoleti. Kyllä me pysymme siinä suojassa, jonka hyväntahtoisesti olette meille antanut. Minä vaan en saata käsittää, miksi ei kirjettä kuulu; olin niin toivonut että kuningas lakkauttaisi pannakirouksen, kun hän saisi tietää, miten asiat ovat… ystäväni lupasivat niin varmaan…