— Ystäviin ei voi luottaa.
— Mutta, sanoi Richissa, — ehkä kuningas todellakin on lakkauttanut sen.
— Sitä minäkin olen ajatellut ja olisin jo aikoja sitte lähtenyt
Tukholmaan, jollei…
— Mutta jos sinut olisi tunnettu…
— Cecilian pelko se minua on pidättänyt, mutta eihän tätäkään voi jatkua, ei meidän molempien eikä ennenkaikkea teidän tähtenne.
Ingierd rouva nyökäytti myöntäen päätään ja koska sillä kertaa oli varma, ettei kukaan häiritsisi, hiipi Richissa ylös salaportaita noutamaan Ceciliaa, samaa naista, jonka tapasimme luostarissa.
Hän oli yhtä kalpea kuin silloinkin, mutta katse ei ollut niin toivoton, se näytti rukoilevan; hän istuutui jakkaralle rouva Ingierdin jalkain juureen ja laski päänsä hänen polvelleen.
Ingierd rouva näkyi tottuneen siihen; hän antoi kätensä viipyä nuoren naisen kiharoilla ja hyväili häntä kuin äiti lastaan.
Vastoin tahtoaan täytyi hänen pitää Ceciliasta. Omatunto nuhteli kyllä, mutta se ei auttanut; tuo avuton, suloinen nuori olento hallitsi ympäristöänsä; hänen tultuaan huoneeseen, vallitsi siellä hiljaisuus. Tysten katse seurasi häntä sanomattomalla rakkaudella, hän ojensi hänelle kätensä ja jäi pitämään sitä. Silloin tyttö hiljaa, luoden nöyrän, rukoilevan katseen Ingierd rouvaan, virkkoi:
— Nyt minun on niin hyvä ollakseni.