Richissa oli ainoa, joka oikeastaan näytti elävän; hän ei tosin liikahtanut paikaltaan, mutta hän sekä nauroi että itki; hänestä oli niin tavattoman suloista katsella noita molempia, ettei hän suinkaan tahtonut heitä häiritä.
Samassa koputettiin oveen.
Kaikki säpsähtivät ja Richissa riensi ovelle.
— Hiljaa! kuka siellä?
— Isä Eustachius.
Tyttö viittasi, että he kaikki pysyisivät hiljaa ja jatkoi sitte:
— Arvoisa isä, äiti nukkuu, en raaski herättää häntä.
— Eikö Richissa neiti tahtoisi suoda minulle seuraansa?
— Mielelläni. Astukaa huoneeseen, joka on oikealla; minä tulen perässä.
Tyttö näki avaimenlävestä, että hän todellakin meni.