Cecilia punastui.
— Luuletko todellakin hänen palaavan?
— Tietysti! Epäiletkö sinä sitte?
— En uskalla toivoa.
— Sinun pitää; toivon ja luottamuksen siipipari kannattaa kauvas eikä milloinkaan väsy. Mitä minulla oikeastaan on toivomista ja kuitenkin tunnen että minua odottaa suuri onni.
— Sinä ansaitset sen.
— Sitä en tiedä, mutta tiedän että sen täytyy tulla, sanoi tyttö iloisesti.
Pian palasi isä Eustachius, mutta Olavi Tysten lähdettyä ei Richissa ensinkään pelännyt häntä; Cecilian näkeminen saattoi sentään häntä hämmästyttää ja herättää hänessä epäluuloa. Ja sitä oli vältettävä.
Ripit pääsivät taas vauhtiin ja suurella lapsellisuudellaan onnistui tytön todellakin saattaa hänelle Tantaluksen tuskia. Hän katseli häntä kirkkailla silmillään ja kertoi ripin aikana, että hän oli nähnyt hänestä unta ja kysyi, oliko se suurikin synti. Mutta kun isä tarttui hänen käteensä, niin hän paikalla veti sen pois, välistä leikillisesti kuin lapsi, välistä pelästyneenä kuin kauris; mutta vastoin tahtoaankin täytyi munkin yhtämittaa ajatella tyttöä, vain tyttöä.
Samaan aikaan oli taalainjunkkari saapunut Trondhjemiin ja sanoma hänestä levisi pian linnaankin. Muutamia vuosia sitte oli Kustaa Eerikinpoika voittanut mielet, mutta Sten Sturen poika oli sentään paljon suurempaa ja ylhäisempää sukua; nyt oli Kustaa vain vallananastaja, joka oli tahtonut toimittaa hengiltä vaarallisen kilpailijan, ja tämä oli noussut haudasta ja rientänyt Norjaan etsimään turvaa jalon isänsä ystävien luona.