Nykyään oli Peder Grym muuten muuttunut aivan toisellaiseksi kuin ennen: musta silkkipuku ja paksut kultavitjat, joita hän kantoi kaulassaan, tekivät hänet kunnioitusta herättävän papin näköiseksi ja sehän mainiosti sopi osaan, jota hän näytteli.
Pitkän mietinnän perästä selveni hänelle vihdoin, mitä nykyiset asianhaarat vaativat ja kun hän sitte yksin kävi arkkipiispaa tervehtimässä, sanoi hän, että nuori herra tarvitsi lepoa ja rauhaa kootakseen ajatuksensa ja valmistuakseen suureen yritykseensä.
Sen käsitti armollinen herra aivan hyvin, mutta siinä tapauksessa täytyi Niilo herran lähteä pois kaupungista.
Samaa oli Grym ajatellut.
Arkkipiispa tuumi, että hän ehkä saattaisi mennä jonkun ylhäisen perheen luo, jossa olisi tilaisuutta hauskaan seurusteluun ja samalla toivottuun lepoon.
Grym kumarsi. Hän oli aivan samaa mieltä. Hänen armonsa luetteli useita uljaita nimiä ja linnoja ja Grym teki varovaisia kysymyksiä, mutta vastaukset eivät olleet tyydyttävää laatua ja jo oli Grym luopumaisillaan koko tuumasta, kun piispa äkkiä huudahti:
— Nyt minä tiedän! Lähtekää Reenin luostariin; hyvä ystäväni,
Ingierd, Henrikinpojan rouva on ilolla vastaanottava teidät.
Grymin varovien kysymysten johdosta kertoi piispa, että Ingierd rouva kantoi mainehikasta nimeä; hänen herransa oli ollut kuuluisa soturi ja itse polveutui hän kuuluisasta Sigurd Slembestä. Hän omisti äärettömän joukon tiluksia ja kaikkien hänen aarteidensa perillinen oli hänen ainoa tyttärensä, 18 vuotias tyttö.
Grym ei uskaltanut kohottaa katsettaan, jottei ilmaisisi mielenliikutustaan.
— Mahtaneeko tuo jalo rouva ottaa vastaan meidät? kysyi hän nöyrästi.